Eilen posteljooni oli kuljettanut postilaatikkoon saapumisilmoituksen. Ilmoituksessa ei lukenut sanallakaan mitä paketissa olisi saati mistä se on lähetetty. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin takaisin kylille lähtö. Meiltä on lähimpään postiin matkaa 13 kilometriä, mutta uteliaisuus vei voiton. Itseasiassa odotin postista H&M:ltä tilattuja sohvatyynyjä. Mutta kuinkas sitten kävikään?
Saavuin lähetyslappusen kanssa postin tiskille ja odotellessani virkailijaa silmäilin jo kuumeisesti H&M:n pakettia, mitä ei kuitenkaan hyllyissä näkynyt. Sitten virkailija pyysi sähköisen allekirjoitukseni ja lähti jonnekin sivummalle. Seuraavassa hetkessä kuulin jonkinlaisten vaunujen ääntä. Virhailija raahasi vaunussaan melkoisen valtaisaa pahvilaatikkoa, jonka kylkiin oli liimattu Fragile tarroja. Ja siinä samassa hetkessä minulla välähti. En ollut tätä pakettia nimittäin postinkautta saapuvaksi odottanut. Luulin hänen kuninkaallisuutensa saapuvan rekalla suoraan kotiin. No siinä se paketti nyt oli edessäni, enkä tiennyt edes miten saisin paketista kunnon otteen. No lopulta kun paketti oli saatu ovista ulos niin oli edessä toinen pulma. Paketti ei mahtunut auton sivuovista sisään. Ei muuta kuin takapenkkejä kaatamaan ja toivomaan, että se mahtuisi takakontin luukusta sisään. Huh hikeä ja punnertamista.
Lopulta paketti oli turvallisesti työhuoneessa. Kuvaan piti laittaa oikein tuoli mittakaavan hahmottamiseksi. Paketista paljastui ensin styroksia, sitten enemmän styroksia, kuplamuovia ja lopulta se oli siinä. Nimittäin ihka oikea englantilainen raparperi huuppa. Ruukun pinnassa näkyi sormien jättämät uurteet. Se oli käsin dreijattu kaunis huuppa, jonka kylkeen oli painettu soma leima. Tämä on kuin jättiläismäinen vanha sokerikko nuppikansineen, mutta ilma pohjaa. Tuskin maltan odottaa, että tämä pääsee komeilemaan meidän potageriin. Näitä vaan armotta tarvittaisiin lisää. Mutta josko pikkuhiljaa meille kerääntyisi oma raparperi forcer kokoelma.
