keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Totuus vai tarina?


Villinpihan Sanni on pohdiskellut viime päivinä  Facebookin ja Bloggaamisen välisiä suhteita. Luin juuri artikkelin jossa oli imua, johon uppouduin tyystiin. Kyseessä oli kiehtova tarina, tarina mikä saa ihmisen silmät tuikkimaan, lankeamaan polvilleen ja haluamaan jotakin suurempaa, arvokkaampaa ja hienompaa. Rakennamme identiteettiämme yhä monimutkaisemmin. Oman identiteettimme muodostumiseen pääsevät yhä avoimemmin vaikuttamaan kanssamatkustajamme. Matkaamme voi osallistua, vaikuttaa, tulla mukaan ja kulkea pätkän samaa matkaa, jättää jälkiä ja muuttaa käsityksiämme itsestämme, ympäröivästä maailmasta. Elämme perin mielenkiintoista aikaa. Kiinnostavuus mitataan tarinalla, tarinalla joka nappaa mukaansa, joka herättää tunteita, saa hymyilemään, nauramaan, itkemään, tarinalla joka on aito ja joka koskettaa. Elämän jakaminen on osa tämän tarinan matkaa. Monesti olen ihmetellyt sitä kuinka helposti voi aistia hengenheimolaisuutta, astua tänne blogiin kuin omaan olohuoneeseen, kaataa kuppiin mustaa höyryävää kahvia, levähtää kiireisen työpäivän jälkeen ja jakaa ajatuksiaan tuntemattomien mutta silti niin tutunoloisten ystävien kesken. Ja kun astuu linkistä seuraavaan huoneeseen tuntuu kuin keskustelu virtaisi, ajatukset vaihtuvat kuin saman kahvipöydän äärellä. Elämä on yht äkkiä sylissä.


Tarinani jatkui pihamaalla. Kuljin aivan hiljaa jo viilenevässä illassa, tunsin raikkaan kevättuulen poskillani. Kuuntelin pihan ääniä ja etsin suloisia aarteitani. Aarteeni vaativat laskeutumista aivan kosteana tuoksuvan mullan pintaan, tarkastelua läheltä. Ritarinkannuksen taimet ovat vankistuneet ja kasvaneet suorastaan varkain. Vielä ne keräävät voimiaan ja valmistautuvat valtaisien laventelinsinisten kukintojen saapumiseen.


Särkyneet sydämet kurottelevat viimeisiä auringonsäteitä kohden. Vielä aamupäivästä niin lämmin multa on kylmennyt ja ilmassa on yöpakkasten tuntua.


Tillipionien rimpsut ovat vielä rusehtavia, taivas on kuulakas ja päätän lähteä takaisin pönttöuunien lämpöön. Tarina, josta alussa kerroin liittyi Imperiumiin, tiennäyttäjään ja edelläkävijään Appleen. Tinkimättömän pelkistetyn muotoilun ja helppokäyttöisyyden tiennäyttäjään, jota muuten johdetaan aivan kuin 50-luvun autotehtaita. Vaikka Applea johdetaan kuin 50-luvun autotehtaita, siellä ei hehkuteta tämän päivän tiimien ja avoimuuden nimiin, sen nerokkuus on johtanut käyttäjien näennäiseen vapauden tunteeseen niin siitäkin huolimatta haaveilen vanhimmaiseni kanssa IPhonesta ja Ipadista. Kuulun Apple heimoon ja rakastan Applen selkeää muotoilua, käyttöliittymien helppoutta ja Appleen sisältyvää tunnetta. Palaan lähtölukemiin ja sittenkin rakastan myös blogien maailmaa - sitä viipyilevää ajatuksen juoksua, pitkiä väliin sivujuoniin risteäviä kirjoituksia, arjen välähdyksiä ja tunnelmaa minkä kukin on omiin sopukoihinsa loihtinut. Näihin ei Facebook taivu. Kun taas kikatus, nauru, nopeus ja kiihko antavat rytminsä statuspäivityksien nopeina polveileviin mikroajatuksiin, saavat tarttumaan nopeasti ajatukseen, hetkeen ja vievät sinut hetkessä maailman äärilaidalta toiselle. Facebookissa on tunne kuin kävelisi kesäpäivän toriaukion lävitse, ohi vihanneskojujen, torikahvioiden , kulmakuppiloiden, ohi mummojen kiivaan puheensorinan, ohi R-kioskin laitamille rupattelemaan jääneiden raavaiden miehien, heiluttaisi kättään ohi kulkeville tutuille ja häipyisi laitakatujen hiljaisuuteen. Se on kuin joka-aamuinen työmatka, aamuruuhkan linja-auto matkustajineen. Mutta mitä tapahtuisi, jos siellä olisikin Puutarhayhdistyksen oma katukahvio, tai siementenvaihto nurkkaus tai viikon puutarhakuvailmoitustaulu. Pitääpä miettiä =) Oli miten oli sosiaalisessa mediassa hierarkiakat katoavat, pienestä tulee suurta, suuresta pientä, arjesta muodostuu juhlaa kiinnostavampaa ja yksinkertaisista ajatuksista monimutkaisia kiehtovampia.

Pienoinen otos hitaasti lipuavaa Kuusumun Profeettaa hittasti lipuavan postauksen kyytipojaksi.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Kyyjahdissa ja vähän potagerissakin


Pörriäiset pörräävät, linnut livertävät kilvan, mökkiläiset ovat saapuneet suurine katumaastureineen ja traktoreita viritellään kevättöihin ja ulkona on suorastaan valtaisa äänien paljous käynnissä pitkällisen ja hiljaisen talven jäljiltä.


Siniset matot ovat vallanneet talomme seinustat, läheisen metsikön, sireenimajan alustan ja hernepensaskujanteen juurakot.


Sitruunaperhoset, nokkosperhoset ja tiies mitkä liitäväiset hurvittelevat ja ilma on huumaavan lämmin.


Ja ongelmia piisaa... Potageria reunustavan kiviaidanteen kupeeseen on linnoittautunut kuhertelevaisia enemmän kuin sopii toivoa. Mustavalkoinen koiraskyy sekä kolme pullukkaa reilun metrin mittaista rouvakokekasta. Kyitä on siis suorastaan jokapuolella. Hälyytimme jopa armaan kyytutkijamme tänään hätiin siinä toivossa, että hän raahaisi nämä inhotukset kaemmas. Mutta kyytutkijan silmät kiiluivat ja kiihko senkun yltyi kun kyitä ilmaantui lisää. Nyt mokomat ruojakkeet ovat vielä tämän viikon ja kamerat räpsyvät. Jouduin jopa uhkailemaan, että jolleivät kyyt häivy viikon sisällä niin fiskarsilainen heiluu. Ugh mitä riesoja.


Tässä tuo ukkopoloinen, jolla pitää totista kiirettä naistensa kanssa.


Kyistä huolimatta olemme saaneet yhden potagerin ruudun valmiiksi. Perunaa, pinaattia, punajuuria, herneitä, tilliä, sipulia, yrttejä ja ties mitä herkkuja on mullan lämmössä. Hevosenkakkia on kärrätty toden teolla, rikkaruohoja kitketty, kivikäytäviä puhdistettu ja odotus on käsin kosketeltavaa.


Keskiakseli saa tänä kesänä kivituhkakatteen ja sitten tutkaillaan miten käytäviä viimeistellään. Keskusympyrään tulee viime vuoden tavoin kehäkukkia ja uutuutena perhoshoukuttimia. Oranssin sekaan ripaus vaaleanpunaista ja ties mitä herkkupaloja.


Huomenna pottugeeritouhut jatkuvat ja ajatuksena on saada vappuna toinen ruutu kuntoon. Ostin muuten harsoakin ruutujen peitoksi. Mutta kaksi 30 neliön harsoa ei ollut kuin näyttää, olin tyystiin tottunut pottugeerin ruutujen kokoon, enkä tullut ajatelleeksi, että yksi ruutu on 100 neliötä. Pitää vissiin lähteä maatalouskauppaan tai tyytyä harsottomaan kasvimaahan.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Padvasta simaa.... onko järkee vai ei =)



Meidät on saartanut sinisyys. Sinistä, vaaleansinistä, violettiin vivahtavaa sinistä, violettia, syvää violettia, fuksiaa, vaaleaa fuksiaa, vähemmän fuksiaa ja joukossa siellä täällä valkovuokkoja. Tässä, juurikin tässä vaiheessa meillä on kevät pitkällä, mutta kun muutama viikko kuluu niin koko Suomi pörhältää samaan tilanteeseen. 

Täällä alkaa pääsiäisenä pottugeeri ponnistelut ja potut vilahtavat maan uumeniin, ehkäpä herneitäkin vilahtaa maahan. Ja keittiöstä kuuluu siman suhina - 8 litraa salaista simaa ja minulla ei ole asiaa simatouhuihin - Pyh. Nyt joku huutelee, että lähdetään ajelemaan ja hakemaan Padvasta simaa kun kukaan ei malta odottaa siman valmistumista. Siis sen tekemisestä on kulunut nyt vartti =) Kevätlevottomuutta siis ilmassa.




Kevätlevottomuutta ja armotonta hajamielisyyttä. Meiltä on hukkunut kaksi mattoa. Villaisia, käsinsolmittuja nukkamattoja. Eilen kun puhuin nuorimmaisen kanssa jostakin hukkuneesta paperista niin nuorimmaisen hersyävä nauru täytti koko huoneen. Muistatko kun meiltä katosi talvikengät, juu ja muistatkos sen takin, entäpä silloin kun oltiin Turussa ja koko auto katosi ja etsittiin sitä taksilla, todistusten katoaminen on niin arkipäiväistä että niitä tuskin enää lähetetään kotiin kurkittavaksi. Mutta nyt nämä kaksi mattoa. Lumikasan alta pilkistää hapsut - meidän matot ovat siis löytyneet juuri kun jo hieman nuorimmaisen kanssa pohdimme, että pitääkö oikein poliisijupakka tehdä ja ilmottaa mattojen katoamisesta. Ja nyt simaa hakemaan Padvasta ja juhlimaan hajamielistä ja levotonta keväänalkua - Kippis

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

On on kesäni mun


Siitä päivästä asti kun löysimme kansakoulumme on levylautasellamme otettu kesä vastaan Einin Kesä ja yö kipaleella . Ne jotka Teistä on jatkanut matkaamme ovat siis kuulemassa tätä jo neljättä kertaa. Elämä on ihmeellinen. Aika virtaa vuolaana niin ettei edes huomaa sen kulkua. Hain juuri vanhimmaiseni isosleiriltä ja mikä ihanuus meitä olikaan ottamassa vastaan kun saavuimme kotikonnuille. Jo kaukaa näimme kuinka harmaa pilvi pöllysi. Meillä MUOKATAAN jo peltoja - jihuu. Kevät on totisesti täällä.

Kuistin edustalle on ilmestynyt viime syksyn raivausten jäljiltä krookkuksia. Nämä kuuluvat kansakoulun aikaisiin taimiloisiin, joita putkahtelee sieltä täältä.


Piipahdin perjantaina töiden jälkeen paikallisessa taimipuodissa ja ulkosalla oli vastassa ihmeellisiä ihanuuksia. Jalolemmikkejä ruukussa. Oransseja, vaaleanpunaisia, lohenpunaisia, roosan sävyisiä, fuksianpunaisia, kirkaan keltaisia ja ties mitä sävyjä. Toinen toistaan terhakammat ja pullukammat taimet olivat suorastaan vastustamattomia. Njam.


Ja niissä oli kosolti myös nuppusia.


Varma kevään merkki on tuunausinnokkuus. Oli suorastaan tehtävä pakollinen nurkkien nuohous kierros ja saunalla koulun aikainen Lutheri törötti yhtä tyyriinä kuin aiemminkin. Enpä itse alun alkaen miestä edes tunnistanut, mutta jokin tässä ajan ja kosteyden tärväämässä kuvassa kiehtoo. Kuvan alalaidassa on vaaleansinisiä suurehkoja tahroja, liekkö kosteuden tai maalin aiheuttamia. Mutta tuo sinisyys tekee kuvasta entistä kiehtovamman.


Saunalle on kertynyt erinäisiä löytökalusteita, jotka kaikki on maalattu paksulla maalarin valkolakalla. Ja nyt aiomme saattaa loppuun tämän saunakammarin kalustamisen. Edelliskesästä saakka saunan nurkissa on pyörinyt kolmen koivuTarun valkoiseksi maalatut rungot ja nyt tuolit saavat vihdoin punaiset markiisit päällensä.  Josko jonakin päivänä tänne voisi tulla hetkoiseksi lepäilemään kesken kuumien helteiden ja vetäytyä vaikkapa herkullisten lehtien pariin.


Saunalla on myös vanha 80-luvun sohvapöytä tumminen savulaseineen ja sekin on kylmän viileästi maalattu valkoisella. 

No siinä missä maalaus / tuunausvimma on täyttänyt mielet niin myös valaisin vimma. Olin perjantaina myös Helsingin stokkalla piipahtamassa ja tämä kaunokainen sai minut melkeimpä pyörryksiin. Olin jo tiskillä ostamassa kaunokaisesta mutta sillä olikin tilausaikaa. Sniff. Löysin tämän onneksi verkkokaupasta ja luulempa, että hän saapuu meille lähi aikoina.


 Keittiön pönttöuuni inspiroi alinomaan. Nyt taas tekee mieli ripauksellista keltaista.


 Jopa niin paljon, että piti hommata jo tölkillinen varuiksi valmiiksi.


Meille on nimittäin rantautunut kolme kauinokaista. Ja ehkäpä hän saa keltaisen puvun itselleen. Kuka tietää ja Hornerin kankaita kyytipojaksi. Voisi olla aikamoinen namupala keittiöön.


Tämä taas tulee pysymään tallaisena. Jousitusta tarvitsisi hitusen kohentaa, mutta täytyy nyt tarkkailla tilannetta.


Ja tämä.... Tästä on raaputettu paksu tummanruskeamaalipeite pois. Alkuperäinen idea oli maalata nimenomaan tämä keltaiseksi, mutta miten pidemmälle entisen maalin poiston suhteen on edetty, sitä enemmän tämä kirjava puupinta on ruvennut kiehtomaan. Toisaaltaan ultrakäheä voisi olla keltainen tuoli valkoisella uudella nyörityksellä tai läpinäkyvällä nyörityksellä.


Nuorimmainen kerää kouluun keväänmerkkejä ja toi innosta puhkuen maljakkoon sinivuokkoja, punavuokkoja ja krookuksen. En varmaksi tiedä ovatko nuo punavuokkoja vai mitä lie sinivuokon värimuunnoksia, mutta niitä kasvaa mattona ikivanhojen syreenien katveessa ja osa on suorastaan vaaleanpunaisia.


Kierroksella pihastamme löytyi myös johtotähti. Koiranulkoilutusreissulla jonkun kätösiin tarttui aikoinaan tämä vanha johtotähden pölykapseli ja siitä asti se on komistanut puuvajan seinää, yhdessä vesurin ja vanhan lehdenmyyjien kyltin kera. Nyt taitaa olla aika siirtyä vielä hetkeksi kuopimaan pihamaita ja avustamaan mopon ketjujen kiristyspuuhissa - ainahan ainakin päällikkötason neuvot ovat paikallaan ;-)

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Haravoiden havinassa ja hernepensaiden katveessa voi kuulla suuria haaveita


Meillä on haravoitu. Kiivaasti haravoitu, annettu kyytiä sammaloituneelle peitteelle, kuovittu ilmaa ja vanhat risut ovat saaneet väistyä. Vihdoin neljännen kesän kynnyksellä yläpihamme alkaa palautua entisaikojen fiilinkiin. Hernepensaita on karsittu toden teolla, mäennyppylät piirtyvät esiin tarkemmin ja villiintyneet vitikot ovat saaneet väistyä uuden kasvuston tieltä. Levylautasella soi ranskalainen kepeys ja ilmassa on todellista kevään, tuikkivien silmien, kiihkon ja kiivauden tuntua. Vanhimmainen on kuin syntynyt uudelleen. Miestä vetää puoleensa vapauden ja itsenäistymisen kaipuu. Mies on kasvanut kilometrin viime vuoden aikana, ajatukset ovat kypsyneet ja hevimiehen hienoakin hienompi sisin on puhjennut kukkaan. Sitä saa suorastaan olla rinta rottingilla ja tuntea, että yksi kullannuppu on ottanut omat siivet alleen.


Viime syksyn uurastus ja narskujen jakaminen on kantanut satoa. Vankat rivistöt nostavat päitään vielä paikoin lumen peitossa olevan kukkapenkin kätköistä. Kohta meillä kukkii valkeat pumpulipilvet, kurottelee korkeuksiin oranssikauluksiset ruhtinaat ja huumaava tuoksu tulvii sisäänkäynnin ympärillä.


Ja öljylamppuarsenaaliimme on rantautunut uusi hurmuri. Ajattelimme jättää sähköistämättä koko suuren salin ja hankkia tilalle öljylamppukaunokaisia.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Kauneuden kaipuu....


Uppouduin, hiivin salassa muilta, höyryävä musta kahvi käsissäni salaiseen siemenarkistooni. Annoin ajatuksen liitää ja muistelin, mietin ja haaveilin. Haaveilin kesän tuoksuista, lämpiävän mullan kosketuksesta, haaveilin kesänurmien kastepisaroista ja salaisesta puutarhastamme. Puutarhasta jonne voi hukuttautua, sukeltaa nuokkuvien kukasmättäiden sekaan, puutarhaan jossa voi siemaista raikasta seljankukkamehua ja tuntea tuulen kosketuksen. Oikeastaan on puutarhaikävä, suunnaton kaipuu ja odotus. Olen laittanut levylautaselle pyörimään Veskun tulkitsemia Eino Leinon runoja. Eino Leinon runot nostattavat mieleeni lapsuuden, suuret kasvihuoneet, lämpimän mullan, silmänkantamattomat kukkakaalivainiot, selleri peltojen tuoksun, avomaankurkkujen harsotuksen ja sen elämänkuhinan kiivauden ja voimakkuuden, jotka keväänsaapuminen tuovat tullessaan. Veskun Eino Leino runot olivat ainut lapsuudenkotini c-kasetti. Sen voimin sitä on kasvettu, vartuttu ja voimistuttu.


Heeveista ja suurista unelmista on syntynyt myös kirja, josta Teille puhuin. Kirja on tarkoitettu siihen, että jokaisen Meidän unelmat on unelmien arvoisia. Eräänä päivänä kun sanot ne ääneen niin huomaat kuinka ne toteutuvat, astut suuriin seikkailuihin, opit luottamaan omiin vahvuuksiisi, tuntemaan itsesi ja uskomaan unelmien voimaan.

Uskon sydänjuuriani myöten isäni jumalkäsitykseen. Hän katselee elämää laajemmasta näkökulmasta, uskoo Havukka Ahon ajattelijaan, suuriin sinisiin ajatuksiin. Silloin kun olet rankamettällä, nuotio ritisee ja tuuli tuivertaa olet lähempänä omaa jumalaasi kuin voisit kuvitellakkaan. Sama pätee puutarhatöihin, elämään ja unelmiin. Uskon, että ihminen on lähimpänä suurutta ollessaan siinä, keskellä arjen askareita, keskellä omia haaveitaan ja unelmiaan, oman itsensä herrana.

Kirja on eräänlainen elämänkatsomus, työohje siihen, että voit päästä elämässäsi niin pitkälle kuin haluat, kunhan uskot itseesi. Uskallat heittäytyä, astua uuteen, löytää voima lähellä olevistasi ihmisistä ja uskoa myönteisten voimien salaliittoon. Elämä ottaa sinut omakseen kunhan luotat huomiseen. Kirjan ideoinnissa on ollut mukana lukemattomat ihmeellisen ihanat gollegani, hengen heimolaiset. Se on liuta työkaluja, näkökulmia, nippu avaimia maailman tarkasteluun.



Tässä Kirjanen vielä oikolukemattomana ja vailla alkutekstejä =)


Yksi kollekoistani puhuu ihmisen taipumuksesta tasapainottaa riskien määrä elämässään. Me otamme toisilla elämän osa-alueilla yltiöpäisiä ja kohtuuttomiakin riskejä ja toisilla osa-alueilla pelaamme varman päälle. Mietin eräänä päivänä tätä ja ajattelin, että oikeastaan niinhän se on. Päälisin puolin tuntuu, että itsekin otan huikeita riskejä, heittäydyn, en pelkää vaan luotan kaiken onnistuvan. Kyllähän kaikista vaikeuksista on aina eteenpäin päästy, huominen on aina ollut valoisampi ja elämällä on aina ollut tapana järjestyä. Niinhän se on. Heittäydyn, rakastan riskejä, joita toiset kaihtavat, uskon ihmeisiin. Mutta kun tarkemmin tarkastelee niin huomaakin toiseuden. Joillakin elämän alueilla olen pidättyväinen, varovainen, arkajalkainen, rutiineihin vetäytyväinen.Näihin nollariskeihin kuuluu omituisten asioiden kerho, asioita, jotka toisille ovat päivänselviä, arkisia, olemattomia. En esimerkiksi koskaan lähtisi ulkomaille, en puhuisi englantia, en ruotsia, enkä tanssisi. Tämä elämän kolmikenttä muodostaa suoranaisen elämäni bermudankolmion. Ylitsepääsemätön bermuda saa hien pintaan ja pahinta mitä tiedän on se, että joku yrittää puuttua tähän bermudaan, yrittää rohkaista, ehdotella Omituista, mutta huomisna voin myydä talon ja ostaa uuden, hypätä mukaan jättisuuriin lupauksiin ja kohdata uusia ihmisiä, heittäytyä puhumaan yleisön edessä asioista, tekopyörtyä ja kohauttaa ympärillä olijoita. Riskien otto on siis perin mielenkiintoista. Mikäköhän aivolohkon alue näitä ohjaa. Pitääpä perehtyä.


Riskejä tai ei niin helmililjat ovat sulokkuudessaan ylivertoja, etenkin kun kuvaa epätarkasti. Keltainen sulokkuutemme saa ne suorastaan hehkumaan. Pitääpä siis juoda kahvia enemmän ja notkua keittiön saarekkeella niin näkee vaikka mitä ihmeitä.


Ja narskujen valovoima - ahh se sulattaa sielun sydänjuuriaan myöten.


En ole koskaan juurikaan piitannut siemenpussukoiden kylvöohjeista. Kylvän siemeniä oikeastaa silloin kuin parhaalta tuntuu. Teen suuria perennakylvöksiä keskellä kuuminta kesää ja vitkuttelen esikylvösten kanssa. Nyt tilanne on kuitenkin ruuhkautumassa pahemman kerran. Tarkoituksena olisi vielä tälle kesälle hujauttaa 1000 samettikukan tainta ja kehystää potagerin ruudut näillä. Muistan kuinka äitini kasvattiäiti, jonka luona vietin lapsena useasti aikaa piti samettikukkia ja kehäkukkia kasvimaan ökkiäisten karkoittajana. Meillä on ollut suunnattomia vaikeuksia kaalien kanssa ja tänä vuonna aiomme käydä taistoon tosissaan. Harsoa ja nokkosvettä ja suurta huolenpitoa. Nuorimmainen rakastaa parsakaalia, vanhimmainen taas syöttäisi kaikki kaalit kaninruuaksi. Mutta reunuskasviksi, kehystämään ruutukaavaa, nostamaan muotoja selkeämmin ylös. Villinpihan Sannikin ion tehnyt melkoisen postauksen samettikukista.


Sitten laventelia, sinisiä ajatuksia, huumaavia tuksuja ja ripaus englantilaista puutarhaunelmaa.

Tässä Eino Leinoa soittolistana. Kovin on tuonpuoleis painotteista, mutta nostalgista. Rauhoittavaa, seisahduttavaa ja lumoavaa.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Narskut kukkivat ja ilmassa soi Yngwie Malmsteen ja Venäläinen Paganini


Jouduin käymään läheisellä puutarhalla. Veri kohisee suonissa ja kevät on täällä. Vesipurot virtaavat pitkin tietämme ja potagerin lumipeite on huvennut silmissä. Puutarhalla tuoksui kostea multa, kohisten kasvavat taimet ja olin myyty.Silmänkantamattomiin pikkuriikkisiä taimia oli paistattelemassa päivää ja sitten lopulta löysin etsimäni. Ladsikaapin viileydessä valkoiset narskut odottivat löytäjäänsä. Nyt niiden pulleat nuput ovat avautuneet huoneen lämmössä ja ympäriinsä on levittynyt huumaava tuoksu.


Nyt lähtölaskenta on kiihtynyt ja huomenissa pitää melkeimpä tehdä ensimmäiset kylvökset. Suuri sali on laitettu kuntoon. Siivottu, puunattu ja jättiläismäinen koulun vanha puutyösalin pöytä tyhjennetty. Kaikki on siis valmiina siementen multapedeille asettamiseen.


Nuorimmainen on pessyt tänään kaikki vanhat pullot ja nyt pepsipullo komeilee kukkivien narsissien äärellä. Saimme tänään myös herkutella sametinpehmeällä porkkanakeitolla ja ihanaisen appelsiinisella porkkanakakulla. Njamskis


Moni Teistä ihanaisista lukijoista on varmasti ihmetellyt missä Hernepensas on uinunut talven aikana, siinäpä onkin tarinaa kerrottavaksi vaikka kymmeneksi seuraavaksi postaukseksi, mutta säästän tämän kaiken tiivistettynä seuraavaan postaukseen. Kiinnostavaa, kutkuttavaa ja jännittävää on ollut ja jälleen kerran olen saanut olla mukana niin ihmeellisissä asioissa, silmät kiiluen =)


Puolen vuoden aikana olen puuhannut kirjan kimpussa. Saanut sen piirua vaille valmiiksi. Olen ollut mukana erään verkkokaupan perustamisessa. Valokuvannut. Treenannut satoja tunteja Adoben Illustratoria, perehtynyt vesileikkauksen saloihin, ollut mukana Turku kulttuuripääkaupunki 2011 hankkeessa, ollut mukana suunnittelemassa alueen yrittäjyyskasvatusta, perustamassa 8-luokkalaisille yrittäjyyskerhoa, laittanut aluilleen lepakonpesiä, munanmuotoisia linnunpesiä ja ties mitä. Elämä on jälleen pitänyt pinteessään, tuulispää on kuljettanut ja eteen on tullut mitä ihmeellisimpiä asioita.

Tältä talveni on kuulostanut 

tai

Tältä =)

Testatkaa ja nauttikaa tunnelmista. Tuo jälkimmäinen on kyllä aivan paras ;) Siihen HK-sinistä kyytipojaksi, Turun sinappia, suolakurkkuja ja höyryävää teetä

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Sinisiä ajatuksia


Eilen kauppareissulta tarttui vaivihkaa mukaan sinisiä helmililjoja. Sinisissä helmililjoissa ja lemmikeissä on kaukaista sukulaissielukkuutta. Molempien sinisyys kaikessa herkkyydessään on suorastaan vangitsevaa. Niin vangitseva, että niiden sineen loisteessa siniset ajatukset ovat vallanneet mielemme. Suurissa haaveissa on jälleen potagerin eteenpäin vieminen, sulokkaine reunuskasveineen, notkuvine ja mätästävine kukkapaljouksineen, puhtaine käytävineen ja salaisine sopukoineen. Potager on siis jälleen soluttautunut mieliin, tehden olon levottomaksi.


 

Kaikkialla on suuren odotuksen tuntua, aivan kuin aika olisi seisahtunut ja suuri hetki olisi tuloillaan. Vermiculaatti, ruukut, ja siemenet odottavat vielä sitä jotakin kriittistä pistettä, että ilma vielä hitusen lämpeäisi ja kasvunkohinan äänet lähtisivät käyntiin. Meillä ei siis yksikään siemen ole vielä pujahtanut mullan uumeniin, mutta lähtölaskenta on aivan ovella.



Talven aikana ihmeellisiä löytöjä on puhdisteltu ja puunailtu. Olen täysin rakastanut, hurahtanut ja läpeensä ihastunut näihin vanhoihin toilettepulloihin, joita löytyi puuvajan uumenista useampiakin. Samoin vanha Riihimäen lasipakkaus saa sydämen pampahtelemaan ja miten ajassa se onkaan. Englantilaiset sisustuslehdet ovat tulvillaan 50-lukulaisuutta ja tyyliteltyjä kuvioita.



Taivaallinen öljylamppu on saapunut keittiöömme luomaan lämpöistä tunnelmaa kevätiltoihin. Öljylampun valo, höyryävän kuuma tee, lämmin filtti ja Veikko Huovisen iki-ihanat klassikot saavat hymyn nousemaan korviin ja olon tuntumaan vähintäänkin taivaalliselta.



Suureen saliin on rantautunut joukko tuoleja, jotka odottavat lopullista sijoituspaikkaansa. Toisaaltaan veri vetäisi maalaamaan tuoleja sulokkaiksi ja toisaaltaan ajanpatinoima keltaisuus kiehtoo. Kuka tietää mikä päivä marssin maalikauppaan ja täällä rupeaa tapahtumaan jotakin.