Totuus vai tarina?

Villinpihan Sanni on pohdiskellut viime päivinä  Facebookin ja Bloggaamisen välisiä suhteita. Luin juuri artikkelin jossa oli imua, johon uppouduin tyystiin. Kyseessä oli kiehtova tarina, tarina mikä saa ihmisen silmät tuikkimaan, lankeamaan polvilleen ja haluamaan jotakin suurempaa, arvokkaampaa ja hienompaa. Rakennamme identiteettiämme yhä monimutkaisemmin. Oman identiteettimme muodostumiseen pääsevät yhä avoimemmin vaikuttamaan kanssamatkustajamme. Matkaamme voi osallistua, vaikuttaa, tulla mukaan ja kulkea pätkän samaa matkaa, jättää jälkiä ja muuttaa käsityksiämme itsestämme, ympäröivästä maailmasta. Elämme perin mielenkiintoista aikaa. Kiinnostavuus mitataan tarinalla, tarinalla joka nappaa mukaansa, joka herättää tunteita, saa hymyilemään, nauramaan, itkemään, tarinalla joka on aito ja joka koskettaa. Elämän jakaminen on osa tämän tarinan matkaa. Monesti olen ihmetellyt sitä kuinka helposti voi aistia hengenheimolaisuutta, astua tänne blogiin kuin omaan olohuoneeseen, kaataa kuppiin mustaa höyryävää kahvia, levähtää kiireisen työpäivän jälkeen ja jakaa ajatuksiaan tuntemattomien mutta silti niin tutunoloisten ystävien kesken. Ja kun astuu linkistä seuraavaan huoneeseen tuntuu kuin keskustelu virtaisi, ajatukset vaihtuvat kuin saman kahvipöydän äärellä. Elämä on yht äkkiä sylissä.

Tarinani jatkui pihamaalla. Kuljin aivan hiljaa jo viilenevässä illassa, tunsin raikkaan kevättuulen poskillani. Kuuntelin pihan ääniä ja etsin suloisia aarteitani. Aarteeni vaativat laskeutumista aivan kosteana tuoksuvan mullan pintaan, tarkastelua läheltä. Ritarinkannuksen taimet ovat vankistuneet ja kasvaneet suorastaan varkain. Vielä ne keräävät voimiaan ja valmistautuvat valtaisien laventelinsinisten kukintojen saapumiseen.

Särkyneet sydämet kurottelevat viimeisiä auringonsäteitä kohden. Vielä aamupäivästä niin lämmin multa on kylmennyt ja ilmassa on yöpakkasten tuntua.

Tillipionien rimpsut ovat vielä rusehtavia, taivas on kuulakas ja päätän lähteä takaisin pönttöuunien lämpöön. Tarina, josta alussa kerroin liittyi Imperiumiin, tiennäyttäjään ja edelläkävijään Appleen. Tinkimättömän pelkistetyn muotoilun ja helppokäyttöisyyden tiennäyttäjään, jota muuten johdetaan aivan kuin 50-luvun autotehtaita. Vaikka Applea johdetaan kuin 50-luvun autotehtaita, siellä ei hehkuteta tämän päivän tiimien ja avoimuuden nimiin, sen nerokkuus on johtanut käyttäjien näennäiseen vapauden tunteeseen niin siitäkin huolimatta haaveilen vanhimmaiseni kanssa IPhonesta ja Ipadista. Kuulun Apple heimoon ja rakastan Applen selkeää muotoilua, käyttöliittymien helppoutta ja Appleen sisältyvää tunnetta. Palaan lähtölukemiin ja sittenkin rakastan myös blogien maailmaa - sitä viipyilevää ajatuksen juoksua, pitkiä väliin sivujuoniin risteäviä kirjoituksia, arjen välähdyksiä ja tunnelmaa minkä kukin on omiin sopukoihinsa loihtinut. Näihin ei Facebook taivu. Kun taas kikatus, nauru, nopeus ja kiihko antavat rytminsä statuspäivityksien nopeina polveileviin mikroajatuksiin, saavat tarttumaan nopeasti ajatukseen, hetkeen ja vievät sinut hetkessä maailman äärilaidalta toiselle. Facebookissa on tunne kuin kävelisi kesäpäivän toriaukion lävitse, ohi vihanneskojujen, torikahvioiden , kulmakuppiloiden, ohi mummojen kiivaan puheensorinan, ohi R-kioskin laitamille rupattelemaan jääneiden raavaiden miehien, heiluttaisi kättään ohi kulkeville tutuille ja häipyisi laitakatujen hiljaisuuteen. Se on kuin joka-aamuinen työmatka, aamuruuhkan linja-auto matkustajineen. Mutta mitä tapahtuisi, jos siellä olisikin Puutarhayhdistyksen oma katukahvio, tai siementenvaihto nurkkaus tai viikon puutarhakuvailmoitustaulu. Pitääpä miettiä =) Oli miten oli sosiaalisessa mediassa hierarkiakat katoavat, pienestä tulee suurta, suuresta pientä, arjesta muodostuu juhlaa kiinnostavampaa ja yksinkertaisista ajatuksista monimutkaisia kiehtovampia.

Pienoinen otos hitaasti lipuavaa Kuusumun Profeettaa hittasti lipuavan postauksen kyytipojaksi.