Tuuli muuttuu kylmemmäksi, sormia kangistaa ja lähestyvä nollakeli saa sinivuokot värjöttelemään ja sulkemaan terälehtiään. Taivas on muuttunut raskaaksi ja pureva ilma tunkeutuu sisälle. Mutta potager kutsuu. Otin töiden jälkeen puolen tunnin nokkaunet kuten tavallista ja sen jälkeen pukeuduin pitkiin kalsareihin, puutarhafarkkuihin, 70-luvulta kotoisin olevaan Fjälrävenin kettutakkiin ja villa pipoon. Kivikäytävät kutsuivat, suorastaan viettelivät.
Moni ihmettelee miten viitsin, miten jaksan kitkeä, kontata ja kääntää kiviä. Oikeastaan siihen on montakin syytä. Yksinkertaisimmillaan sen edestään löytää, minkä taakseen jättää pätee myös potageriin. Viime syksynä vätystelin, en hoitanut armaintani niin kuin olisi pitänyt ja nyt saa nauttia tursahtaneesta unelmasta tai olla nöyrä ja kitkeä ihanuus uuteen uskoon.
Toiseksi kivikäytävien kitkentä harjoittaa itsensäjohtamisen taitoja siinä missä moni muukin kiperä juttu. Tässä motivaattorina toimii visio unelmien puutarhasta. Työ kiittää tekijäänsä ja auttaa jaksamaan urakan kanssa.
Kolmanneksi ainukaisena lapsena kaipaan joskus yksinäisyyttä. Aikaa, jolloin ajatukset järjestyvät uuteen uskoon, aikaa, jolloin kuulee vain lunnon ääniä, voi hengittää raikasta ilmaa ja antaa käsien käydä. Oikeastaan tämä on näistä kolmesta syystä tärkein, koukuttavin ja suurin kivikäytävien pariin kutsuja.
Kolme tuntia näin kylmällä säällä on oikein oiva kivien kääntely aika. Ja toisaaltaan voihan sitä ihminen käyttää aikansa moneen muuhunkin hölmöilyyn =) Esimerkiksi huushollin siivoamiseen, tai vaikkapa vain stressaamiseen. Kivien kanssa ei paljoa stressi paina päälle, jos tänään lopettaa niin eivät kivet minnekään yön aikana karkaa =) Niillä on aikaa odottaa. Kivien kääntely saa siis olon tuntumaan levolliselta.
Jättipoimulehdet ovat aina kuuluneet suosikkeihini. Ja tänä vuonna jättipoimareiden pikkualkuja tarvitaan enemmäin kuin koskaan. Meillä on muutostyöt käynnissä, on pitänyt tehdä päätöksiä. Päätöksiä mistä on valmis luopumaan ja mitä taas aikoo säilyttää. Meidän heikkous on haaveet omavaraistaloudesta. haaveet itsekasvatetuista puutarhan antimista, herkuista ja pikkusuupaloista. Mutta kattia kanssa, sato ei inspiroi, sato ei ole meidän juttu vaikka kuinka haluaisimme. Emme ole kunnianhimoisia sadon suhteen vaan leväperäilemme sadonkorjuun kanssa, kannamme antimia muiden vaivoiksi. Joten olemme päättäneet luopua perunavaoista, toukkien syömistä lantuista ja kaaleista. Tilalle tulee komeat pensaat ja jättipoimulehtimerta. Tuskin maltan odottaa. Lisää korkeutta, lisää jännitettä, lisää salaperäisyyttä, lisää rakennetta. Emme toki kaikkea syötävää hylkää. Rukkolaa leivän päälle, herneitä naposteltavaksi, mansikoita herkuteltavaksi ja ehkäpä latva-artisokkia ihailtaviksi.
Ensimmäiset narsissit tuuppaavat piippojaan. Hui paleltaa ihan niidenkin puolesta.
Ja tillipioni on vuosi vuodelta vantterampi. Se taitaa viihtyä meillä =)