Tuttu rantahiekka oli aivan valkoinen. Höytyvälumi oli saapunut tännekin =) Lähdimme aamutuimaan ajelemaan kohti merta. Jotenkin minulla oli aavistus, sellainen kummallinen tunne, että meri olisi vielä auki. Lähdimme siis etsimään valtoimenaan vellovaa merivettä.
Lähitienoon lahdet olivat jo jonkin aikaa sitten saaneet jääkuoren peitteekseen ja tänään piti ajaa hitusen pidemmälle. Matka kohti Bromarvia oli alkanut. Mutkittelevan ja polveilevan tien varressa olevat lahdenpoukamat parveilivat pilkkijöitä, sää oli kaunis vaikkei aurinkoa näkynytkään missään. Tuttu tie vei, maisemat vaihtuivat ja lopulta pyörät pyörivät kohti rakasta hiekkarantaa.
Täällä oli niin monena kesänä upotettu varpaat pehmeään hiekkaan, oli luettu filtillä puutarhalehtiä ja annettu auringon lämmittää varpaita. Mutta syksyisin ja talvisin ranta on aivan autio, täynnä syvää rauhaa. Vain mereltä puhaltava tuuli on seurana ja silmänkantamattomiin näkyvä vapaana vellova meri.
Aavistukseni osui oikeaan. Jo hyvissä ajoin lähestyessämme rantaa puiden välistä pilkotti tummanpuhuva ja tyven meren pinta. Rannalla tuuli sai muutoin lämpimän ilman tuntumaan hyytävältä. Ilma oli raikasta. Meri ja taivas muodostivat sinisenharmaana läikehtivän kokonaisuuden, kameran tähtäimen läpi ei erottanut horisonttiviivaa. Tunnelma oli harras ja rauhallinen. Yritimme kivuta muutaman metrin päässä rannasta olevalle kivelle, josta olisi näkymä avautunut hitusen lähempää. Mutta ensimmäinen askel jäälle jo vajotti ja kivelle kipuaminen osottautui turhaksi haaveeksi. Ei auttanut siis muu kuin nauttia upeana eteen avautuvasta näkymästä rannan suojista. Voi veljet miten sielu lepää tällaisen maiseman äärellä. Meri on tainnut tehdä joskus pesän sydämeen ja siellä se näyttää tiiviisti pysyvän =)
