Mitä tapahtuu 17 päivässä?

Hernepensaat ovat tyytyväisenä nauttineet syyssateista 17 päivää. Postauksia ei ole herunut mutta kulisseissa silti elämä on virrannut totuttuun tapaan. Ja mitä kaikkea nämä 17 päivää pitävätkään sisällään. Sortumisia kirjakaupan hyllykköjen välissä, uppoutumista printtien loputtomiis syövereihin, sukelluksia ja taas uusia sukelluksia ja ihastumisia.

Ihanaista vanhaa työvaloa on soviteltu suureen saliin vanhan Koulukaluston pöydän ääreen ja on haaveiltu öljyvaloista. Suunnitteilla on siis kierros Tammisaaren vanhantavaran kauppoihin ja kiikarissa öljyvalon pehmoinen valo. Olen koko ikäni halunnut talon jossa selviytyy vaikka kuukauden sähkökatkoksesta. En tiedä mistä moinen juontaa. ehkäpä jälleen kerran lapsuudesta. Lapsuudenkotini oli kuin suoraan Kattilakosken arjesta. Kuiva ainekaapit pullottivat mitä ihmeellisimpiä jauhoja, ryynejä, kuivamuonia. Meillä oli kriisitilanteen varalta suunnitelma ja kuukauden varanto ruokaa aina - eikä ilmassa ollut mitään kriisin tuntuakaan. Perin outoa, kerrassaan outoa, mutta olen koko ikäni myös narahtanut itselleni kiinni tuosta outoon kriisitilanteeseen ja omavaraisuuteen varautumisesta.

Olemme pesseet noin 25 koneellista pyykkiä, lakanoita, vaatteita, kangaspöytäliinoja ja ties mitä. Olemme myös silittäneet likimain 10 pöytäliinaa keittiön pöydälle. Pidämmehän aina kangasliinaa pöydällä vaikkei se selviydy edes yhdestä aamupalasta ehjin nahoin. Kangasliinoissa on jotenkin sellaista arjen luksusta.

Suuren salin ikkunat on pesty ja lasiliikkeestä saatu autokuormallinen ehjiä ikkunoita.

Vaaleanpunaiset salkoruusut ovat vihdoin ruvenneet kukkimaan.

Sade on hellinyt unikoiden viimeisiä kukintoja

Diesel automme tankkiin on hulautettu 26 litraa bensiiniä ja automme on hinattu korjaamolle. Ja olen oppinut tarkistamaan tankkiin työnnettävän letkun värin 160€ korjauslaskun jälkeen. Ainakin toistaiseksi.

Viimeiset pörriäiset surraavat unikoissa. Eikä kukaan ole käynytkään viimeiseen kuukauteen potagerissa muuta kuin hakemassa muutamia perunoita ja porkkanoita ruokatarpeiksi.

Olemme siivonneet kanalan ja Viktoriuksen nurkat ja polttaneet nuotiota kaksi päivää putkeen. Savuna on haihtunut ilmojen teille ties mitä ryöjää ja paikat ovat pikkuhiljaa siistiytymässä.

Rottien myrkytyspuuhteemme olikin jäykistänyt pihaoravapoloisemme kovin kankeaksi ja jouduimme varmistamaan, ettei enempää oraviamme katoa maisemista.

Jos kukkapenkkiin kyykistyy ihan maahan ja katsoo ylöspäin niin näyttää tällaiselta.

Emme osanneetkaan valmistaa latva-artisokkiamme vaan kannoimme kukinnot portaille ja kukat ovat kukkineet savipallojen päällä jo toista viikkoa.

Olemme syöneet luumuja varmaan 20 litraa ja vielä niitä on jäljellä rutkasti. Ja pakastimet ovat pullollaan sieniä. Keltasieniä, suppilovahveroita ja mustia torvisieniä kävimme viimeksi kolmisen tuntia sitten poimimassa ämpärillisen. Olemme siis syyspuuhissa. Ja kaiken kukkuraksi postauksen päivä valehtelee - koska 12.9 yritin postata, mutta jokin muu vei mennessään =)

Ihmeellisiä leipomuksia ja pikkuisen puusavottaa

Olen aina inhonnut leipomista - ihan niin kauan kuin muistan. Isälläni oli herkkukeittiö viisitoista vutta ja toistaiseksi se on ollut ainut työpaikka, josta on annettu ymmärtää, että jokin muu sopeisi paremmin. Olen keittiössä hutilo, en malta lukea ohjeita loppuun, en mittaa tykötarpeita oikein ja sitten kun kaikki on näennäisesti kunnossa unohdun johonkin kolmanteen työnalla olevaan projektiin ja sitten havahdun piipittävään palohälyyttimeen ja mustaan sauhuun. Olen jopa onnistunut sytyttämään korvapuustin liekkeihin. Aiemmin työpaikkani sijaitsi toisessa kiinteistössä ja päivän taittuessa iltapäivän puolelle makean himo oli niin suunnaton, että kaivoin pakkasesta toisten puolivalmiit korvapuustit ja kokemattomana mikroaaltouunin käyttäjänä (meillä ei näet ole koskaan ollut mikroa) ajattelin paistaa pullan mikrossa. Käänsin tehot täysille ja lähdin puuhastelemaan tyytyväisenä jotakin talon toiseen päähän, kunnes toimistosihteerimme säntäsi hädissään pitkin käytäviä hihkuen palosta. Yläkerta oli sinisenmustaa hauhua tulvillaan ja korvapuustini oli kauniin kellanruskeana mikrossa, mutta sen keskellä oli hiiltymä, jossa lepatti pienoinen liekki.

Mutta nyt on tapahtunut jokin ihmeellinen muutos. Taikina poikineen on vilahdellut käsiemme lävitse viime aikoina ja viimeisimpänä valmistui neljä maittavaa piimälimppua, joiden taikina kohosi niin suureksi, että lopulta se päätyi 10l ämpäriin.

Taikinaa kohotettiin ruhtinaalliset 5 tuntia ja sitten pyöräyteltiin neljä limppua, kohotettiin, pisteltiin haarukalla, paistettiin, otettiin uunista ja valeltiin siirappivedellä ja taas paistettiin. Ote ei herpaantunut ja herkkupalat valmistuivat.

Kuin valmistuivatkin.

Tänään posti oli tuonut yllätyksen. Puutarhassa ei juuri ole tapahtunut mitään kuukauteen, mutta silti on vimmasyttynyt jo seuraavaan kauteen. Haaveet pyörivät, välillä puurretaan puusavotan kimpussa ja jälleen haaveillaan. Sitäpaitsi tuollainen tallissa pilkoittava menopeli olisi myös aikalailla mukavan oloinen.

Nuorimmaisen koholetut ja keltaiset aarteet

Aivan ensimmäiseksi pitää kiittää hurjaa tsemppijoukkuetta - olette olleet kovin myötämielisiä lehtikokeilujamme kohtaan ja moni on jo ilmoittanut odottelevansa seuraavaa. Noh - jahka pääsemme selvyyteen mistä kannattaisi seuraava numero laatia - puutarhasta, muista tontilla olevista rakennuksista, muutostöistä tai tai, tai. On niin monta, joista voisi aloittaa. Mutta erityskiitokset kuuluvat Meijerin emännälle, Lumikolle, joka on vaihtanut kaupungin rytmin maalaiselämän ihanuuksiin, Lumikolle, joka elää unelmaansa ja uskoo pieniin ihmeisiin. Tähän voisin vielä liittää kirsikaksi kakun päälle erään värssyn sanat:

" oi sorsilelee oi seeramalee on viisas ken ymmärtää"

Plakaatin kylkiäisinä pitää hitusen avautua. Nyt moni teistä huokaa - joko taas. Olenhan paljastanut melkein kaiken. No en kuitenkaan puoliakaan. Ensinnäkin piti valita jokin erityisen rakas kuva ja perustella valinta. Jo ajatuskin merkityksellisen kuvan valinnasta sai hien pintaan ja pään pyörälle. Elän niin työkseni kuin vapaa-ajallani tuhansien ja taas tuhansien ihanien, ihastuttavien, vapisuttavien, järisyttävien ja ties minkämoisten mielen sopukoihin painuvien kuvien aallokossa. Jos kuvia olisi pitänyt valita 100kpl tehtävä olisi ollut huomattavasti helpompi, mutta yksi kuva jota rakastan. Hmmm. Oikeastaan en erityisemmin rakasta valitsemaani kuvaa, mutta valintakriteriksi nostin kuvan herättämien muistojen määrän. Sanna Annukkaa, Klaus Haapaniemeä ja Paola Suhosta yhdistää yksi yhteinen nimittäjä. Nämä kolme saavat Tsekkiläiset piirretyt vilistämään mieleni sopukoissa. Kuljen väliin Rosvo Ruudolfin ja Ellin kanssa Mustassa metsässä ja muistan elävästi kuinka Ruudolf ampui linnun taivaalta ja miten se tipahti metsikköön ja miten Ruudolf päättäväisesti marssi Jicinin kaupunkia kohden. Toisinaan unohdun hetkeksi ihmettelemään Myyrän edesottamuksia ja kuulen liikenteen vilinän, ampiaisen surinan ja saan keon multaa naamalleni ;) Seuraavaksi muistan kuinka päiväkodissa nenääni kantautui huumaava erikeepperin tuoksu ja leikkasimme kilvan erivärisistä kartongeista lintuja, lintuja ja lintuja. Erilaisia lintuja, lintuja joille taiteltiin siivet kakkupaperista, lintuja jotka seisoivat haitaririvistössä ja lintuja joiden pyrstöt reijitettiin reijittäjällä. Tai sitten muistan kuinka saavuin koulusta ja mamma odotteli tuvan lämmössä vastapaistettujen lettujen ja pelikorttien kanssa. Siihen sitten istuttiin yhdessä ritisevän puuhellan lämpöön ja pelattiin marjapussia, ristiseiskaa ja pelattiin ja parannettiin maailmaa. Sanna Annukka tuo lapsuuden tähän ihan eteeni, aivan käsinkosketeltavan lähelle ja voin nähdä pätkiä elämästäni, haistaa, maistaa ja liikuttua kauniista muistoista.

Siksi keittiömme kelmeän keltaisessa valossa on Sanna Annukan kahvipurkki ja vanha lettupannukin aivan silmäyksen ulottuvissa.

Plakaatin kylkiäisinä oli myös muita sydämentykytysasioita. Mille sydämeni sykkiikään. No näin syksyisin ainakin olen heikkona keltsikoihin. Nuorimmainen oli ulkoiluttamassa rakasta Armastamme ja palasi reissultaan ilman takkia. Kun sitä siinä ihmeteltiin, että minne takki on kadonnut niin hän haki keittiön pöydältä pulluraisen nyytin, jonka sisältä paljastui ainakin 5l kirkkaan keltaisia sulokkaita. Oli kuulemma kesken retken tupsahtanut keskelle keltaista merta ja joutunut riisumaan takkinsa, jotta sai aarteet kotiin. Njam.

Rakastan myös ajatusta omavaraisuudesta. Leivoimme yhdessä - ahhh niin maukkaita kotitekoisia hampurilaisia. Omien kanojen munista vatkuloimme käden käänteessä suussa sulavan majoneesin, haimme navetan edustalta punaposkiset tomaatit, potagerista salaatin ja kurkut, eteisen jääkaapista omatekoiset suolakurkut ja paistoimme mehevät jauhelihapihvit. Kuudentoista hampurilaisen erä maksoi ruhtinaalliset kolme euroa ja nyt niitä on mutusteltu jo kaksi päivää. Toki lieveilmiönä saattaa olla äkillinen jenkkakahvojen turpoaminen ja housunvyötärö ahdistus =). Yhtä kaikki rakasta yhdessä tekemistä, naurua, iloa ja onnistumisen riemua.

Ohhoh - on niin hiilaripainotteista että. No herkuista en ole koskaan pihistänyt. Nuorimmainen tuli aamu kahdeksalta intoa puhkuen herättämään. Aamiainen on katettu - ylös sieltä. Teki mieli kääntää kylkeä ja antautua vielä niin suloisen unen vietäväksi, mutta minkäs teit. Taloomme on siunaantunut väliin niin yltiöpäistä tarmoa puhkuva nuorimmainen. Uni ei ollut enää riittänyt aamuauringon säteiden kutittaessa varpaita ja tarmonpesä oli heti tempaissut lettutaikinan tulille ja loihtinut leivinjauheella turvotetuista amerikkalaisista letuista hymyilevän naaman lautaselle. Banaaninlohkot olivat silmämunina, omenalohko nenänä ja vadelmahillolla höystetty puolikkaista letuista koostuva keko suuna. Höyryävä musta kahvi oli valmiiksi kaadettuna muumien rakkausmukiin ja imakan vaaleanpunaisella ananas servetillä olivat haarukka ja veitsi. Aamuherätys oli siis vastustamaton =)

Niin ja kirsikkaleivos plakaatin pitäisi jatkaa matkaa viidelle innostavalle, inspiroivalle bloggaajalle. Hmmm. Tilanne on kinkkinen, perin kinkkinen. Innostavat bloggaajat on listattu blogini sivubanneriin ja monella on leivosplakaatti jo kiertänytkin. Annankin sen Teille kaikille, ihanista postauksistanne.

Turha hullua on kieltää , kannustukseksi sen mieltää

Taannoin Inkivääri ja Irene heittivät ilmoille ajatuksen kirjasta ja tietysti yllytyshullun mielensopukoihin ajatus jäi muhimaan. Henrietta vuorostaa ihmetteli jokin aika sitten haamupäivityksiä, joita oli tupsahdellut useampiakin illan mittaan ja lopulta ilmottauduin itse kyseisten haamupäivitysten tekijäksi. Koko huusholli oli saanut kipinän ja puuhastelu oli alkanut, yöt ja päivät on porukalla väännetty ja etsitty sopivia palveluita ja nyt se sitten on tässä. Olkaa hyvä - ensimmäinen osa "lehdestä" Meidän kansakoulu.

Lähdemme itse tuuliseen syyssäähän myrkyttämään kanalan lieveilmiönä tulleita rottia. Sinisiä renkuloita pistellään lankunpätkiin nauloilla ja annetaan rottien herkutella - perin julmaa mutta tehokasta.