Nuorimmaisen koholetut ja keltaiset aarteet

Aivan ensimmäiseksi pitää kiittää hurjaa tsemppijoukkuetta - olette olleet kovin myötämielisiä lehtikokeilujamme kohtaan ja moni on jo ilmoittanut odottelevansa seuraavaa. Noh - jahka pääsemme selvyyteen mistä kannattaisi seuraava numero laatia - puutarhasta, muista tontilla olevista rakennuksista, muutostöistä tai tai, tai. On niin monta, joista voisi aloittaa. Mutta erityskiitokset kuuluvat Meijerin emännälle, Lumikolle, joka on vaihtanut kaupungin rytmin maalaiselämän ihanuuksiin, Lumikolle, joka elää unelmaansa ja uskoo pieniin ihmeisiin. Tähän voisin vielä liittää kirsikaksi kakun päälle erään värssyn sanat:

" oi sorsilelee oi seeramalee on viisas ken ymmärtää"

Plakaatin kylkiäisinä pitää hitusen avautua. Nyt moni teistä huokaa - joko taas. Olenhan paljastanut melkein kaiken. No en kuitenkaan puoliakaan. Ensinnäkin piti valita jokin erityisen rakas kuva ja perustella valinta. Jo ajatuskin merkityksellisen kuvan valinnasta sai hien pintaan ja pään pyörälle. Elän niin työkseni kuin vapaa-ajallani tuhansien ja taas tuhansien ihanien, ihastuttavien, vapisuttavien, järisyttävien ja ties minkämoisten mielen sopukoihin painuvien kuvien aallokossa. Jos kuvia olisi pitänyt valita 100kpl tehtävä olisi ollut huomattavasti helpompi, mutta yksi kuva jota rakastan. Hmmm. Oikeastaan en erityisemmin rakasta valitsemaani kuvaa, mutta valintakriteriksi nostin kuvan herättämien muistojen määrän. Sanna Annukkaa, Klaus Haapaniemeä ja Paola Suhosta yhdistää yksi yhteinen nimittäjä. Nämä kolme saavat Tsekkiläiset piirretyt vilistämään mieleni sopukoissa. Kuljen väliin Rosvo Ruudolfin ja Ellin kanssa Mustassa metsässä ja muistan elävästi kuinka Ruudolf ampui linnun taivaalta ja miten se tipahti metsikköön ja miten Ruudolf päättäväisesti marssi Jicinin kaupunkia kohden. Toisinaan unohdun hetkeksi ihmettelemään Myyrän edesottamuksia ja kuulen liikenteen vilinän, ampiaisen surinan ja saan keon multaa naamalleni ;) Seuraavaksi muistan kuinka päiväkodissa nenääni kantautui huumaava erikeepperin tuoksu ja leikkasimme kilvan erivärisistä kartongeista lintuja, lintuja ja lintuja. Erilaisia lintuja, lintuja joille taiteltiin siivet kakkupaperista, lintuja jotka seisoivat haitaririvistössä ja lintuja joiden pyrstöt reijitettiin reijittäjällä. Tai sitten muistan kuinka saavuin koulusta ja mamma odotteli tuvan lämmössä vastapaistettujen lettujen ja pelikorttien kanssa. Siihen sitten istuttiin yhdessä ritisevän puuhellan lämpöön ja pelattiin marjapussia, ristiseiskaa ja pelattiin ja parannettiin maailmaa. Sanna Annukka tuo lapsuuden tähän ihan eteeni, aivan käsinkosketeltavan lähelle ja voin nähdä pätkiä elämästäni, haistaa, maistaa ja liikuttua kauniista muistoista.

Siksi keittiömme kelmeän keltaisessa valossa on Sanna Annukan kahvipurkki ja vanha lettupannukin aivan silmäyksen ulottuvissa.

Plakaatin kylkiäisinä oli myös muita sydämentykytysasioita. Mille sydämeni sykkiikään. No näin syksyisin ainakin olen heikkona keltsikoihin. Nuorimmainen oli ulkoiluttamassa rakasta Armastamme ja palasi reissultaan ilman takkia. Kun sitä siinä ihmeteltiin, että minne takki on kadonnut niin hän haki keittiön pöydältä pulluraisen nyytin, jonka sisältä paljastui ainakin 5l kirkkaan keltaisia sulokkaita. Oli kuulemma kesken retken tupsahtanut keskelle keltaista merta ja joutunut riisumaan takkinsa, jotta sai aarteet kotiin. Njam.

Rakastan myös ajatusta omavaraisuudesta. Leivoimme yhdessä - ahhh niin maukkaita kotitekoisia hampurilaisia. Omien kanojen munista vatkuloimme käden käänteessä suussa sulavan majoneesin, haimme navetan edustalta punaposkiset tomaatit, potagerista salaatin ja kurkut, eteisen jääkaapista omatekoiset suolakurkut ja paistoimme mehevät jauhelihapihvit. Kuudentoista hampurilaisen erä maksoi ruhtinaalliset kolme euroa ja nyt niitä on mutusteltu jo kaksi päivää. Toki lieveilmiönä saattaa olla äkillinen jenkkakahvojen turpoaminen ja housunvyötärö ahdistus =). Yhtä kaikki rakasta yhdessä tekemistä, naurua, iloa ja onnistumisen riemua.

Ohhoh - on niin hiilaripainotteista että. No herkuista en ole koskaan pihistänyt. Nuorimmainen tuli aamu kahdeksalta intoa puhkuen herättämään. Aamiainen on katettu - ylös sieltä. Teki mieli kääntää kylkeä ja antautua vielä niin suloisen unen vietäväksi, mutta minkäs teit. Taloomme on siunaantunut väliin niin yltiöpäistä tarmoa puhkuva nuorimmainen. Uni ei ollut enää riittänyt aamuauringon säteiden kutittaessa varpaita ja tarmonpesä oli heti tempaissut lettutaikinan tulille ja loihtinut leivinjauheella turvotetuista amerikkalaisista letuista hymyilevän naaman lautaselle. Banaaninlohkot olivat silmämunina, omenalohko nenänä ja vadelmahillolla höystetty puolikkaista letuista koostuva keko suuna. Höyryävä musta kahvi oli valmiiksi kaadettuna muumien rakkausmukiin ja imakan vaaleanpunaisella ananas servetillä olivat haarukka ja veitsi. Aamuherätys oli siis vastustamaton =)

Niin ja kirsikkaleivos plakaatin pitäisi jatkaa matkaa viidelle innostavalle, inspiroivalle bloggaajalle. Hmmm. Tilanne on kinkkinen, perin kinkkinen. Innostavat bloggaajat on listattu blogini sivubanneriin ja monella on leivosplakaatti jo kiertänytkin. Annankin sen Teille kaikille, ihanista postauksistanne.