Tarinaa suunnitelmien synnystä, Oleilua keittäjän helmoissa ja operukan huoneistossa

Päivät virtaavat lipuillen ohitseni ja loman loppu lähenee nopeampaa kuin osaan edes aavistaa. Kuitenkin salaisiin tutkimusmatkoihin on aina riittävästi aikaa. Ylätalomme, josta olen joskus aiemminkin maininnut on kiinnostanut, kiehtonut, tempaissut syövereihinsä kerta toisensa jälkeen. Alakerrassa on huoneisto opettajalle. On keittiö puuhelloineen, olohuone pönttöuuneineen ja pitsiverhoineen sekä kaksi makuukammaria.

Yläkerran huoneistoon on oma sisäänkäyntinsä ja siellä voi aistia tuulahduksen koulun keittäjän askareista. Keittäjällä on soma keittiö ja yksi kammari kamiinoineen. Tämä talo tupsahti ikään kuin kylkiäisinä hankkiessamme koulun jokinen vuosi sitten.

Opettajan olohuoneessa on raidalliset, käpysuomukuvioidut ja koristelehdyköin höystetyt vaaleat tapetit. Sähkötkatkaisijat huokuvat menneestä ajasta ja pönttöuunin posket ovat nauttineet tulen loimotuksesta viimeksi 60-luvun lopulla.

Makuukammarin seinillä on runsaasti sinisiä ruusuja. Siniset paksusta villasekoitekankaasta olevat verhot ja kevyt harsomainen pitsi lepattavat tuulessa ja talossa elää miljoonittain sinisiä pieniä haaveita, unohtuneita unelmia, joista voi kuulla suhauksen, jos oikein tarkasti kuuntelee.

Toisen makuukammarin pitsiverhot lepattelevat läpivedossa kuin purjeet konsanaan. Meilläkin on unelma - unelma tämän talon pikkuhiljaa kunnostamisesta. Vanhojen lattiamattojen alta pilkistää puulattia, seinät ovat ryhdikkäät samoin katoissa olevat pinkopahvit ovat ehjät. Vain katto ja tulisijat ovat suurempaa kunnostusta vaille. Tällä olisi ihanaa sulkeutua työhuoneeseen rakentamaan entistä yltiöpäisempiä suunnitelmia tai pitää vaikka somaa pikku kahviota ohi kulkeville lomalaisille tai...tai.. tai...

Kaappien hyllyillä roikkuu edellisen asukin hyllypaperit, jotka nekin kielivät muutosta olevan jo aikaa.

Yläkerran keittäjän huoneiston vaatekomerossa on sohva ja siellä voi makoilla helteisinä päivinä ja seurailla elämää pihallamme.

Irene Vironperältä kyseli tuolla aiemmissa kommenteisssa sitä miten ylipäänsä lähdemme uusiin puutarhan aluevaltauksiin. Keskeneräisyys, jota edellinen postaus sivusi vahvasti on suuri inspiraation lähde. Koskemattomissa niityissä, ränsistyneissä nurkissa piilee tuhat kätköissä olevaa mahdollisuutta, mitkä pitää vain löytää. Suunnitelmat kulkevat myös virtaavina prosesseina. Tänään tiedämme, että tuohon männyn aluseen nousee jonakin päivänä kivikkopuutarha. Huomenissa voi olla, että joku saattaa tarttua lapioon ja tutustua pikkuhiljaa maaston muotoihin, maaperän antamiin mahdollisuuksiin. Sitten projekti voi vaipua lepotilaan ja hetken kuluttua jälleen kolmepiikkinen pikku käsihara hyväilee multaa sekaisin, etsii kiviä, kallion kielekkeitä ja maasto antaa vihjeen kivikkotarhan muotoutumisesta. Tiedämme, että kivikkotarhaan tulee maastoa mukailevia polkuja, ehkäpä pikkiriikkinen aukio kahvittelupöydälle tai sitten pikkuinen puro hitaasti soljuvalle vadelle. Kuka tietää huomenna ajatus voi olla jo saanut jonkin uuden käänteen. Suunnitelmaan on lupa vaikuttaa on lupa muuttaa suuntaa ja heittää sekaan yltiöpäisiä unelmia.

Tällä taas sijaitsee luumulehdon siemen. Taaimmaiset pensaat ovat vanhoja luumupuita, jotka tuottivat viime vuonna kymmenen ämpärillistä huumaavan makuisia, suussa sulavia, roosaposkisia luumuja. Jonakin päivänä täälläkin lapiot viuhahtelevat, kivet siirtyilevat. polut rakentuvat. Mutta millaiset, siitä ei ole aavistustakaan. Luumulehto on kuitenkin jo olemassa ja se vaan odottaa työhön tarttujaa, inspiroitumista, heittäytymistä ja työn touhua.