Oliivipuiden katveessa

Sade on vihdoin täällä. Potager on kärsinyt sietämättömästä kuivuudesta, aivan kuin vastasiirretyt pionit, salkoruusut ja narskut. Nyt pehmeä, unenomainen sumusade on hellinyt taimenalkuja jo aamusta asti ja ilmassa on suoranaista kasvun kohinaa. Oi että osaankin rakastaa puutarhurointia, kostean mullan tuoksua ja mullan kosketusta. Käteni näyttävät pikemminkin jalkopohjilta, koska en tähän päivään mennessä ole oppinut puutarhahansikkaille. Menettäisinhän silloin kosketuksen maahan.

Eilen saatiin vihdoin potagerin viimeinen ruutu kylvettyä ja japaninretikat, sinappikaalit, mustat retiisit, violetit porkkanat ja ties mitkä herkut sujahtamaan mullan suojiin. Myös 36 kurkuntainta pääsivät pitkällisen odotuksen jälkeen maahan. Ensimmäinen kurkkuerä kärsi vaeltavasta muumien vitsauksesta =) Yön pimeinä tunteina vaeltava kylmyys turmeli kurkkujen alulle lähdön.

Joskus olen miettynyt miksi oikeastaan lopetin bloggaamisen viime kesänä. Niin myös moni lukija on varmaan pohtinut samaa asiaa. Eräänä päivänä vain yhtäkkiä, puuntakaa bloggaaminen alkoi tuntua vaivalloiselta. Piti suorastaan pinnistellä. Kirjoitukset hiipuivat hiipumistaan. Oikeastaan juuret juontavat jo bloggaamiseni alkumetreille. Perutetaan ajassa vuoteen 2007, jolloin aloitin puutarhabloggaamisen. Päivä päivältä pureuduin bloggaamiseen yhä syvemmin ja syvemmin. Intohimostani puutarhasta, elämään suuremmasta rakkaudesta taimiin, mullantuoksuun, erikoisuuksiin ja ties mihin puutarhojen saloihin oli sangen helppo aloittaa bloggaus. Samaan aikaan toisaalla työelämänsaralla lähdin aktiivisesti viemään blogeja opetuskäyttöön. Perustin vuositasolla kymmenkunta uutta blogia, joita hallinnoin, kuljetin keskustelua eteenpäin ja samanaikaisesti sain innostumaan vuodessa sata uutta kokelasta bloggauksen saloista. Blogien pyörremyrsky vei minua tuulispään lailla eteenpäin ja systeemi paisui paisumistaan. Vuoden 2009 ja 2010 vietin vaeltaen erilaisissa opetusalan koulutustilaisuuksissa matkasaarnaajana. Koulumme oli noussut blogien ja sosiaalisenmedian käytön kärkikaartiin ja kokeilumme herätti yhä uusissa ja uusissa kohtaamissani ihmisissä kiinnostusta ja uteliaisuutta. Blogeista oli muodostunut erottamaton osa työtäni. Jokapäiväistä työtäni. Työtä, jolla oppilaitosta markkinoitiin, työtä millä uudet oppijat luovat uusia kontakteja, verkostoituvat, työtä jolla opetusmenetelmä hankkeissa syntynyttä asiantuntijuutta jaettiin jne. jne. Ja eräänä päivänä vaan naps. niin lohduttomalta kuin se kuulostaakin niin tekstejä vaan ei herunut. Pitkäksi venynyt talviuni on nyt kuitenkin ohi ja edelleen bloggaaminen vaatii hitusen totuttelua.

No takaisin puutarhurointeihin ja sassiin, ettei rupea ripittäytymiset maistumaan puulta. Pirunkeppi sai muuttaa vanhasta puutarhasta mukana ja on komistunut talonnurkalla. Myös erikoisuuksien himoni on pikkuhiljaa ottamassa jälleen yliotteen ja himoitsen uusia magnolioita, uutta samettisumakkia, peikonpähkinää ja oliiveja.

Mammavainaan vaaleanpunaiset akilleijat seuraavat minua ties minne matkani minua ikinä kuljettavatkaan. Niiden vaaleanpunaiset kellot piirtyvät hienostuneesti valkeaa taloa vasten.

Sade on tuonut värit kirkkaammiksi. Keltaiset rönsyalpit kellertävät entistä voimakkaampina valuvina puroina ja en sitten millään saa silmiäni irti noista ihka ihanista puksipuista. Ne peijoonit ovat kääntäneet uuden lehden puutarhahommissa ja saaneet minut innostumaan tobiareista ja ruukkupuutarhasta.

Tänään kaupunkireissulta tarttui mukaan, tai pikemminkin tämä taisi olla osa syy reissuuni. Oliivipuu. Vasta tietysti ensimmäinen.Varasin puutarhalta kaksi 170cm korkuista komeaa olivipuuta. Tässähän joutuu kohtapuoliin hankkimaan suuremman auton, että saa kuljetettua yhdellä kertaa kaikki ihaanuudet kotikonnuille. Oliivilehto ja ruukkupuutarha ovat lähempänä kuin arvaattekaan.

Puun kätköissä köllöttää ihka oikeita oliivinalkuja. Tämä vuorostaan sai kytemään ajatuksen siitä, jos löytäisi jostain oikean sitruunapuun, ehkäpä taatelipuun ja appelsiinipuun.