tiistai 31. elokuuta 2010

Suoranaista huhhailua ja pientä mittatiedettä

Tänään ollaan vihdoin ja viimein saatu otettua itseämme niskasta kiinni. Syystuulet puhaltavat, aamupakkaset ovat jo ovella ja meillä on ikkunoita rikki ties kuinka monta. Puuvajan yhdeksän rikkonaisen ruudun mitat saatiin visusti otettua ylös lasiliikettä varten. Työtapaturmia, ylisuuria lankkulasteja, huolimatonta tikanheittoa ja ties mitä kummaa on tapahtunut kolmen kesän aikana ja ruutu poikineen on helahtanut alas sijoiltaan. Huomenissa kiikutan listan tuttuun lasiliikkeeseen ja aioimme repareerata puuvajan vielä ennen talven tuloa. Samaan kuormaan lähtevät kolme ison salin ikkunaa, joista kahden pokasta pitää höylätä hitusen, jotta mahtuvat paikoilleen ja yksi säpäleinä oleva ikkuna. Olemme siis ikkunoiden suhteen melkoisia täystuhoja.

Ja ansaittua lehtienlukulököilyä. Keltaisen pönttöuunin posket ovat jo lämmenneet ja tuvassa vallitsee suloinen lämpö. Syksyn hehkuvat värit saavat sydämen pamppailemaan ja mieli vetää uusien sisustusjuttujen pariin.

Nuorimmainen on järjestellyt kirjahyllyään ja vaihtanut koiruuden kaulaan turkoosin silkkinauhan. Taitaa veri vetää myös sisustuspuuhien pariin ;)

Ja syksyn vastaanoton kunniaksi liitutauluunkin on ilmestynyt uusi fiilistelykuva. Rapaa, tuulta, kylmyyttä ja ruskaa on luvassa ja ihanainen tuulessa huojuva kirsikkapuu.

Lämpöisiä syysiltoja =) Teille kaikille

maanantai 30. elokuuta 2010

Hyvästit 746€/kk

Tänään on postauselämäni 590 postauksen vuoro ja jälleen on aika hypätä uusiin kokeiluihin, avata ovia ja olla kokekaniinina. Elämä on ihmeellistä, yllätyksellistä ja mukaansatempaavaa. Moni on kommentoinut matkan varrella kirjoituksiani, seurannut ahkeraan, jopa koukuttunut aika ajoin ihmeellisiin paljastuksiini, ajatuksiini ja mietteisiini. Todellisuudessa kouluarvosanoin mitattuna olen teistä kaikista surkein kirjoittaja. Nyt moni ajattelee mielessään, että miten niin. Mutta koululaitoksen tuon tasapäisyyden unelmien laitoksen mittareilla mitattuna olen napannut kahdet ehdot ja mistäs muustakaan kuin äidinkielestä. En ole taipunut tahtoon, en kumartanut kieliopin kauniita lainalaisuuksia, en ole kyennyt johdonmukaiseen ytimekkyyteen. Olen löperrellyt ja kuherrellut paheellisen murteen pauloissa, käyttänyt kieltä kuin suurta sivellintä, liuttanut sitä sanoista toiseen ja tunnelmista tuulispäihin. Olen ollut väliinpitämätön, piittaamaton ja uhmannut kaikkea oikeaoppisuutta. Mutta en ole koskaan lannistunut, vaikka todistuksesta toiseen komeilee kuutoksia, vitosia ja nelosia nimenomaan äidinkielen kohdalla. Sinnikkäästi olen uskonut itseeni ja noussut tuulispään vietäväksi ja uskonut sanan mahtiin sen voimaannuttavaan virtaan ja rakastunut kieleemme, yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt viidennensadanyhdeksänkymmenen postauksen aattona voin hymyillä leveästi ja todeta nauttivani kirjoittamisesta, lukemisesta, tarinoista huumaantumisesta ja todeta koululaitoksen rakastavan tasapäisyyden unelmaa, jossa ei ole ollut sijaa erilaisuudelle. Moni on miettinyt mikä olen ammatiltani, olen Kansakoulun johtajatar kuten Villinpihan Sanni aikoinaan minua nimitti, olen omien polkujen tallaaja, tyhjän nauraja kuten äitini minua nimittää, hulvaton heittäytyjä ja Pelle Peloton kummallisine kokeiluineen. Viimekädessä leipä kuitenkin tulee pöytään koululaitoksen syövereistä, ohjaamisesta, valmentamisersta, kannustamisesta, omille siivilleen tuuppaamisesta, unelmien hauduttamosta, uskosta ihmisiin, heidän haaveisiin, unelmiin ja vahvuuksiin. Olen opettaja, kansankynttilä, suurella sydämellä ja monesti melkoisissa liekeissä. Ammattini on sytyttää, sytyttää sydänten roihua ja paloa, mikä kantaa elämässä eteenpäin.

No nyt taas tuli liirumlaarumoitua vaikka miten, vaikka alkuperäinen tarkoitukseni oli tehdä avaus uuteen välilehteen ruokailutottumuksissamme. Olemme siis aloittaneet, ottaneet härkää sarvista ja taistelu on alkanut. Heinäkuun ruokalaskumme oli mojovat 746€ , pyyhin hikeä pelkästä ajatuksesta. Olemme siis tukevoittaneet jenkkakahvojamme totta totisesti 746€. Huh huh. Vaikka luulen, että tämä on perusarkea monelle muullekin huushollille. Olemme tapojemme orjia, kuljemme päivästä toiseen samaa reittiä kaupan hyllyjen välissä napsien mitä ihmeellisempiä herkkuja korit pullollaan. Meillä motsarella, hyvin kypsyneet goudat, mureat kinkut, viikunahillot, aurinkokuivatut tomaatit, pestot, currytahnat, aprikoosit, persikat, paksut kermajäätelöt ja ties mitkä herkut saavat polvet notkumaan, kuolan vuotamaan ja tajunnan helmeilemään. Nyt kuitenkin on tehty tarkka suunnitelma. On etsitty vanhat kunnon keittokirjat esiin, ryöpätty porkkanoita ämpäri kaupalla pakkasen uumeniin, keitetty mehua, kerätty yrttejä ja ennen kaikkea nostettu suojakilpiä kaikkia maallisia houkutuksia kohtaan. Mamma vainajaani lainatakseni olemme kieltäytyneet kaikelta turhuudelta ja hekumalta=) Ruokalaskussa pysymisen tueksi on perustettu erillinen selvänrahan rahasto 240€, selvinä seteleinä erillisessä kukkarossa ja täältä tullaan, uskokaa tai älkää, mutta me pystymme tähän. Aivan varmasti ja saammepahan vielä elää leveästikin herkullisten paistosten ja ennen kaikkea yhteisen ajan, yhdessä tekemisen, kokeilemisen ja onnidstumisen maaperällä.

Olemme armottomia lihansyöjiä, jauhelihaa, kyljyksiä, karjalanpaistia, savustettua lihaa, haudutettua lihaa njamskis njamskis lihaa. Siitä emme siis ole aikoneetkaan tinkiä vaan pohjata ruokalistamme tinkimättömyyteen, itsetehtyihin herkkuihin, ruokarepertuaarin laajenemiseen, aiomme lopettaa ylettömän ja yltiöpäisen mässäilyn ja testata miltä elämä maistuu, miltä se tuntuu ja ihastua.

Jos siis olen äreä, kipakka ja teräväkielinen. Voi olla, että olemme nälkäkuoleman partaalla;)

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Rut Bryckin salaisuus

Syksyn kirpeys on saapunut. Viileys ottaa valtaansa nurkat ja sopukat. Olemme siivonneet ja yhä uudelleen siivonneet, pesseet ikkunat, hinkanneet pinttyneet tahrat lattioista ja pölyt kirjojen seasta. Kodin on vallannut raikas tuoksu, ikkunoista syksyinen kuulaus tulvii sisään ja piirtää himmeää valoleikkiä puhtaana kiiltäviin pintoihin. Ja vihdoin ikkunoiden pesun ja syysraivaamisen lomassa olen löytänyt sen. Nimittäin suuren suuren käsikirjani. Käsikirjan mikä viitoittaa tien, käsikirjan jonka viisauden varaan voi laskea koko elämänsä.

Valon Soturi seisoo ovella, jonka aikoo avata,
ja katselee sen molemmin puolin olevia pylväitä.

Toisen pylvään nimi on Pelko, toisen Toive.
Soturi katsoo pylvästä johon on kirjoitettu:
"Astut tuntemattomaan, vaaralliseen maailmaan,
jossa mistään aiemmin oppimastasi ei ole mitään hyötyä."

Soturi katsoo Toiveen pylvästä, jossa lukee:
"Jätät taaksesi tutun maailman ja kaikki siihen tallentuneet asiat,
joita olet aina rakastanut ja joiden puolesta olet taistellut pitkään."

Soturi hymyilee, sillä häntä ei pelota eikä pidätä mikään.
Päättäväisesti kuin ihminen, joka tietää mitä tahtoo, hän avaa oven.

Paulo Coelho - Valon soturin käsikirja

Valon soturin käsikirjan viisaudet kolahtavat, ottavat omakseen ja saavat elämän tuntumaan jotenkin helpommalta. Elämäni on kulkenut niin samoja ratoja kuin kirjassa. On tunnettava itsensä, tunnettava omat heikkoudet ja vahvuudet. Taisteltava elämän vastaan tuomat taistelut, uskottava itseensä, unelmiinsa, uskottava ihmisiin, heidän vahvuuksiinsa ja tiehen, joka on meille annettu kuljettavaksi. On uskallettava ottaa uusia askeleita, mennä ovista uusille reiteille ja vain luotettava, uskottava, rakastettava.

Valon Soturi uskoo.

Koska hän uskoo ihmeisiin, ihmeitä alkaa tapahtua.
Koska hän on varma, että hänen ajatuksensa voivat muuttaa hänen elämäänsä,
hänen elämä alkaa muuttua.
Koska hän uskoo lujasti löytävänsä rakkauden, rakkaus saapuu.

Välistä hän pettyy. Välistä hän saa kolhuja.
Ja silloin hän kuulee huomautuksen: "Kylläpä hän on naiivi!"


Mutta Soturi tietää, että kannattaa maksaa hinta.
Jokaista tappiota kohden hän saavuttaa kaksi voittoa.
Jokainen uskova tietää sen.


Paulo Coelho - valon Soturin käsikirja

Tie kansakouluun on kaiketi kulkenut myös läpi monen uskomattoman taistelun, on pitänyt olla rohkea, horjumaton ja luottaa huomiseen. On pitänyt uskoa siihen, että selviytyy ja asiat järjestyvät ja niinhän ne ovat järjestyneet. Väliin elämä kulkee tasaisempaa rataa, on suvanto ja sitten jälleen huomaat olevasi keskellä uutta kiihdytysrataa ja uusissa ihmeellisiä seikkailuja. Niin myös tälläkin hetkellä elämän kiitoradalla on monen monituista jännittävää, suurta haastetta, jotka ovat ottaneet omakseen, sydän sanoo, että näin pitää tapahtua ja tämä on se ovi, josta tulee astua, vaikka pelottaisikin. Nämä uudet ovet raottavat oveaan ehkäpä lähiaikoina myös täälläkin.

Sitten Sotureista kansakoulun alkumetreille. Moni on ihastellut tai ihmetellyt väriskaalaamme. Punaisena lankana kotimme värimaailmassa on kulkenyt Rut brykin ihmeen ihanainen keramiikka reliefi, jossa väri-iloittelu ottaa valtaansa, saa sydämen pampahtelemaan kiihtyvään rytmiin ja rauhoittaa jälleen kaiken suureen valkeaan pintaansa. Pitkä on matka vielä noin viettelevään sulokkuuteen ja paikoin valkoisemme ovat hyytävämpiä, kylmempiä ja luotaansa työntävämpiä kuin Brykin. Näin myös työhuuneessamme, jonka valkeat odottavat uudistusta. Toki ehkäpä vasta ensi keväänä.

Työhuoneen puuhella odottelee syksyn ensimmäistä puulastia. sisälämpötila on tipahtanut 20C ja syksyn kosteus saa huoneilman tuntumaan hieman kolealta. Puuhellan vesisäiliö on jo täytetty ja levyt öljytty. Muurari kävi myös korjaamassa kaikki pesät sisältä ja nyt taas punaposkia uskaltaa hehkuttaa viimojen kylmentäessä tupaa. Puuhella on ehkäpä suurimpia unelmieni täyttymyksiä. Olen koko ikäni toivonut, että saisin asua taloa, mikä olisi omavarainen. Sähkökatkojen tullessa talo toimisi, hengittäisi ja suojelisi. Ei joutuisi olemaan kenenkään tai minkään armoilla vaan talo soisi suojaa tilanteessa kuin tilanteessa. Moni sainoisi, että hölmöä haaskata aikaansa moiseen joutavaan, eletäänhän sentään 2000-lukua. Mutta meillä tämä kaikki on mahdollista. Talo lämpenee puilla, ruokaa voi valmistaa halutessaan puuhellalla ja kellari on niin suuri, että siellä säilyisi vaikkapa useammankin talven ruokavarasto. Olemme tehneet myös Helsingin Sanomien innoittamana päätöksen ruokalaskujen alas-ajosta. Jokunen viikko sitten Hesarissa oli iloisena hymyilevä joukko Vietnamilaisia maahanmuuttajia Raahen seudulta. he innoissaan kertoivat siitä miten kandeksanhenkisen perheen ruokalasku hipoo 150€ kuukaudessa ja tästä innoittuneina päätimme ajavamme ruokalaskumme 200€ kuukaudessa. Katsotaan onnistutaanko ja mistä kaikesta joudumme luopumaan tai mitä kaikkea tuleekaan tilalle. Tähän päätökseen liittyy oleellisena osana lähiruokaan siirtyminen. Olemmehan jo vuosia kuuluneet lähiruokapiiriin ilman, että lähiruoka olisi silti kulkeutunut ruokapatoihimme.

Rut Brykin värimaailmasta on vain pilkahdus siellä täällä työhuonetta. Hulahulan ihanat bilettävät naiset kehoittavat pitämään hipat. Ja mehän pidämme. Youtuben soittolista on leijaillut pitkin kotimme huoneita, ottanut syleilyynsä, kiidättänyt tunnelmasta toiseen, väliin seisahjtanut ja ottanut yhä uudelleen otteeseensa. Kuumana höyryävä kahvi ja mascarbone päälysteinen porkkanaomenakakku ovat siivittäneet sunnuntain viettoa.

Keräilyvimmamme näkyy myös täällä. Työhuoneemme on koulun opettajien keittiössä. Vanhat keittiökaapit ovat pullollaan papereita, kirjoja, lehtiä ja tykötarpeita ja ainokaiset hyllyt ovat täynnä vanhoja patenttipulloja, joissa on alkuperäiset etiketit jäljellä.

Vanhan tiskipöydän paikalla on vesipoilerimme ja pesukoneemme, jotka eivät yksinkertaisesti mahtuneet miniatyyri kylpyhuoneeseemme, eivätkä minnekään muuallekaan. Emmehän halunneet kajota seinäkatkaisuihin, pohjapiirrokseen vaan halusimme tehdä kaikki muutostyöt alkuperäisen rakenteen ehdoilla. Ja tulos oli tämälainen. Poilerin ja pyykinpesukoneen alle rakennettiin kaakeleista viemärillä varustettu kaukalo, mikä pelastaa tilanteen, jos vaikka sattuisi vesivahinko.

Ja pyykikonsernin toisella puolen on koko kodin hermokeskus. Työpöytä, bloggauspiste, kuvienkäsittelyn tyyssija, uusien ideoiden ammennuslähde. Täällä syntyvät uudet ajatukset, uudet unelmat, uudet haaveet, täällä on salaisia karttoja uusille reiteille, on avaimia oviin, on järjestys ja kaaos yhtä aikaa. Täällä korviin kantautuu syke, tahti ja kiihko. Täällä selkää lämmittää puuhellan lämpö ja tänne voi tehdä pesän sydäntalvella, kantaa sohvan ja nukahtaa puuhellan suloiseen lämpöön. Täällä voi sähkökatkon koittaessa lämmittää veden, valmistaa ruuan ja ravita koulun asukit.

Puutarhan on verhonnut hyytävä syyskylmyys. Ja vain pikaisesti voi käydä katsahtamassa selkeästi piirtyviä lehtiä ja niiden sävyjä.

Huumaantua ritarinkannuksen kauneudessa ja liitossa tummalehtisen seljan kanssa.

Sen ripmpuseunaisista kukista

Ja lopuksi sukeltaa artisokan violettiin rimpsumereen.

maanantai 23. elokuuta 2010

Hyrymyrylää ja kummallisia paljastuksia

Oi oi ja voi voi - posket punaa hehkuen istahdan koneen syövereihin ja vienosti hymyilen - ei vaineskaan vaan leveästi hymyilyttää. Uusia blogin lukioita on tupsahtanut tupaan ja vieläpä lisäksi Liisalta Ihmemaan ihmeellisyyksistä sekä Margelta Helminauhojen saloista on tullut tunnustus. Nöyrimmät kiitokset Teille kaikille. Ja kuten moni jo entuudestaan tietääkin tunnustuksen kylkiäisinä seuraa seitsemän ihmeellistä paljastusta - öhöm mistäköhän aloittaisi =)
No:1. Puhelimeni soittoääni - olkaa hyvä =)

Malttakaa oi kuunnella aivan loppuun saakka. Martti Servo on oiva mies, sanoitukset tulvillaan hyväntuulista huumoria ja pilkettä' silmäkulmassa. Musiikkimakuni on monen mielestä perin kummallinen, outo ja omituinen. Levylautasella pyörii myös Paavoharjua uppoudun uniin ja haavekuviin, sitten välillä nousen kippariksi laivan kannelle ja lähden tyrskyihin Kuusumun profeetan kera, uppoudun keskiaikaisten taistelutantereiden kentälle ja nostan suojakilpeni ja olen valmiina taistoon Rhapsodyn jumalallisten tahtien kantautuessa korviini ja lisään kiihkoani Helloweenin kiidättäessä minua seikkailusta toiseen ja lopulta tiedän miten meidän kaikkien käy, uskon unelmiin ja elän sen mukaisesti.

No:2 Olen totaalisen uppoutuvaa, hurahtavaa, hurmoksellista ja yltiöpäistä rotua. Uppoudun viikkokausiksi graafisen maailman syövereihin, jahtaan maailman turuilta ja toreilta murusia, kultahippusia, haistan ja maistan. Etsin minne muotoilu meitä kuljettaa, tiedän uusista materiaaleista, tekniikoista, muotoilijoista, aavistan niiden tulevan ja sitten yht äkkiä ne ovatkin jo täällä. Hurahdan sustainable designiin, slow maailmaan, 3D tulostamiseen, printteihin, brodeerauksiin, ja yltiöpäisiin kokeiluihin.

No:3 Olen heikkona lehtiin, ranskalaisiin,ruotsalaisiin, maalaisromanttisiin, englantilaisiin, kantaaottaaviin, tiennäyttäjiin. Olen avoin maailman tuulille ja rakastun yhä uudelleen - tänään Paola Lenti, huomenna, Patricia Urquiola, huomenna, Hella Jöngerius ja ylihuomenna joku vielä tuntematon yltiöpäinen tutkimusmatkailija.

No:4 Inhoan siivoamista , inhoan järjestelyä, inhoan totisesti inhoan. Mutta lehdet ovat vuosikerta ja numerojärjestyksessä. Ja kirjat kokojärjestyksessä. Kaikki muu onnellisesti hujan hajan kylväytyneenä pitkin lattioita, valuen pitkin tuolinkarmeja ja pyydystäen villakoiria.

No:5 Herkuttelen salaa ja alinomaan. Hiivin tänne - isoon saliin mukanani ahhh niin ihanaista HK:n sinistä kylmänä tietysti, pala näkkileipää ja tuhdisti voimakassuolaista voita ja suolakurkkuja. En erityisemmin nauti ruuan laitosta saati leipomisesta, mutta tiedän miltä mitä ihmeellisimmät herkut maistuvat. Onhan isäni ollut 15 vuotta herkkupatojen äärellä ja ruokapöytäämme on kantautuneet niin kaviaarit, terriinit, kuin carpatciotkin, erikoisjuustot, hyydykkeet ja ties mitkä. Mutta silti rakastan HK:n sinistä, tillilihaa ja voita.

No:6 Otan alinomaan suuria riskejä, luotan tulevaisuuteen, huomiseen ja tiedän, että asioilla on tapana järjestyä. Teen sujuvasti päätöksiä, joita muut kauhistelevat, olen valmis luopumaan, jotta olisi tilaa unelmien toteutua. Uskon UNELMIIN, IHMEELLISYYKSIIN ja pieneen pilkkeeseen silmäkulmassa.

No:7 Olen syntynyt onnellisten tähtien alla ja ne ovat siivittäneet matkaani läpi vaikeuksien, läpi menetysten, ovat antaneet voimia kun niitä on eniten tarvittu, ovat pitäneet kädestä kiinni ja taluttaneet kun jalkani eivät ole kantaneet ja ovat ottaneet omakseen, nostaneet hymyn korviini ja helmeilevän naurun ympärilleni. Olen saanut elää onnellista elämää yhdessä rakkaiden ihmisten kanssa. Olen saanut jakaa naurun, ilon, onnen, surun ja kyyneleet. Ja tietää, että kaikki on sittenkin hyvin, tänään, huomenna ja ylihuomenna. Aamen.

Ja olen ottanut kuvia, kun meillä oli hetkellisesti hitusen siistiä. Kameramme vetelee viimeisiään, värien toisto on hiipumassa ja kuvien laatu haparoitumassa. Vaikka makkara hiveleekin sieluparkojamme, saa polvet notkumaan ja kuolan vuotamaan niin on meillä sentää hedelmiäkin tarjolla=) Ja jollei hedelmiä niin ainakin C-vitamiinista muistuttavia värejä tarjolla.

Eteiseen tulvii valoa vaikkac päivät ovat selvästikin lyhenemässä. Maalausprojekti saa kuitenkin vielä odottaa.

Tuossa on kulmikas pönttöuuni, josta sitten eräänä päivänä tulee rehevän oranssinen, ylväs ja kiiltävä. Alistuneen ja vetäytyvän näköinen pönttö pääsee vihdoin parrasvaloihin ja eteisen kuningattareksi.

Nyt on kuitenkin vuorossa bloggaus tunnustuksen eteenpäin lähettäminen. Olkaa hyvä:
Sanni - Villin pihan uumenista
Irene - Vironperän vilvoittavien lähteiden ääreltä
Henrietta - Ihmeen ihanaisten kuvien takaa
Mari - Pohjoisen puutarhoista
Pioni - Pohjanmaan lakeuksilta
Mari - Sekasortoisuuden uumenista
Pinea - juolavehnän seasta

torstai 19. elokuuta 2010

Oman tiensä kulkija - vähän kapinallinen ja aina valmiina pitämään hauskaa

Olen ollut ihmeissäni Teidän ihanaiset lukijat komenttien tulvassa, kauniiden sanojen soljuvassa rytmissä. kiitokset ja halimukset niistä teille kaikille. Olen sukeltanut tarinoiden maailmaan. Pohtinut kymmenien ja jälleen kymmenien uusien ihmisten kanssa tarinoita, tunteisiin vetoavia tarinoita, tarinoita, jotka saavat naurun helmeilemään, hymyn halajamaan, kyyneleet virtaamaan. Tarinoita joissa meistä jokainen haluaa olla osallisena, jakaa ja tuntea elävänsä tänään , huomenna ja ylihuomenna. Elämä on polveilevien tarinoiden aarreaitta. Tarinat ottavat meidät suureen syleilyynsä, koskettavat ja puhaltavat siipiemme alle, jotta pystyisimme nousemaan siivillemme yhä uudelleen ja näkemään ihmeen.

Sain haleja, pitkiä ja lämpöisiä haleja kun heräsin sinisiltä päiväunilta. Päiväunet ovat elämän suolaa, virtaavien ideoiden salaisia kuiskauksia, tuulen lempeä puhallus, taistelutahdon virittämistä, suuria haaveita ja toteutuneita unelmia. Keräsimme kirpeitä omenia ja leivoimme omenapiirakkaa, halasimme ja kuuntelimme Asan ihmeellisiä tarinoita. Päivä oli ollut kiihkeä, mukaansa tempaava, täyteläinen ja ripauksen ihmeellinen.

Nuorimmaiseni soitti tänään hätääntyneenä töihin, oli suuria murheita tai ainakin maailmanloppu lähettyvillä. Huomenna on koulun yhteinen pyöräretki ja edellisellä pyöräretkellä oli ollut katastroofin aineksia ilmassa. Pyörä oli kesken matkan sanonut työsopimuksensa irti, yht äkkiä ja yllättäen osaset olivat vanhasta ja tutusta Helkamasta sinkoilleet. Tilanne oli ollut päällänsä ja paikalle hälyytetty koulun talonmies työkalupakkeineen ja pakettiautoineen. Pyörää oli puunattu ja tuunattu ja lopulta matkaa oli päästy jatkamaan. Kotona sitten pohdimme, että pyöräretkiä ei varmaan tule lähiaikoina ja annoimme pyörävanhuksen rauhassa kerätä voimia puuvajan seinustalla. Kunnes tänään oli jälleen joku pyöräfriikki ope ilmoittanut mahtitempoisesti huomisesta pyöräretkestä ja tilanne oli jälleen päällänsä. Kiihko, tahti ja elämänrytmi sanelivat pyöränhankinta-aikataulun ja aikaa oli ruhtinaalliset viisitoista minuuttia. Siinä sitten kauppias hikeä pyyhkien pumppasi renkaat timmiin kuntoon, opasti ja kirjoitti takuupapereita, nauroi ja puhui kanssani vespan hankinnasta. Ja nyt sitten on koeajeltu, on rehkitty seisaallaan ylämäkeä, hurjasteltu alamäkeä, tehty äkkijarrutuksia, käyty hurvittelemassa kyläraitilla ja poseerattu oman tiensä kulkijan, tuon vähän kapinallisen vieressä, joka tarinan mukaan on aina valmis pitämään hitusen hauskaa.

maanantai 16. elokuuta 2010

Lisää suuria salaisuuksia

Yllättäen moni teistä rakkaista lukijoista olikin kiinnostunut tekemästämme valinnasta. Peruutetaan vielä tovi ajassa taaksepäin aina vuoteen 2008. Vaikka matka tuntui kestävän ikuisuuden niin loppujen lopuksi emme muuttaneet kuin reilut 50 km etelämmäs, lähemmäs merituulia, syystyrskyjä, lähemmäs unelmiamme. Jos kotimme näyttää tutulta niin siihen on tyystiin looginen selitys. Vuonna 1902 rakennettu kansakoulu on rakennettu samojen piirrosten mukaan kuin muutama sata muuta kansakoulua tähän maahan. Olihan kansakouluista olemassa sellainen asetus, että kellään kunnan tulevista koululaista ei saanut olla yli viiden kilometrin matkaa opinahjoonsa, joten kansakouluja on ollut likimain 10 kilometrin välimatkoin. Kun lopulta muutaman piinallisen viikon odottelun jälkeen pääsimme tirkistämään sisälle eteinen näytti tällaiselta. Pahvilaatikoita, maalitölkkejä siellä kaiken ryöjän, lian ja romppeen alla oli kaikki alkuperäistä, koskematonta ja ryhdikästä. Eteisessä oli vanhat koulun naulakot paikoillaan ja pitsiset verhot siivilöivät auringonvaloa. sellainen kotimme oli.

Suuri sali näytti tällaiselta. Tämähän oli ollut jonkinnäköisenä verstaana, mutta kaikkialla vanhat pinkopahvit paikoillaan, koristelistat ja helmipanelit sekä alkuperäinen lattia. Varovaisesti pesimme, kerros kerrokselta ajan jättämät jaljet pois, koulun valtasi raikas tuoksu ja pala palalta pinnat saivat uudet maalikerrokset.

Nyt eteisen hyllyt notkuvat armottoman keräilyvimmamme tuotoksia - kymmeniä vanhoja etikettipulloja.

Vintiltä löytyneitä monoja, kaulimia, istutuskuokkia ja ties mitä aarteita.

Ja eteinen odottaa paraikaa värisävymuutosta. Pönttöuuni tulee räiskyvällä oranssilla, seinien yläosan pinkopahvi luonnonvalkoisella, koristelista syvällä viininpunaisella ja helmipaneelit täyteläisellä kellanvihreällä.

Niin ja löysimmehän kaiken keskeltä kaksi tällaista kattomaalaustakin. Ihanaiset viininpunaiset tapetit ja ties mitä ihanuuksia.

Ja tällaiset ikkunanavausjärjestelmät. Vanhimmaisen huoneessa on edelleen vanhojen asukkaiden verhot ja muistot. Talo on nähnyt elämää jo 108 vuotta ja me onnelliset saamme pitää huolta talovanhuksesta, tuulettaa säännöllisesti sen vanhaa sisustaa, pestä hellästi sen alkuperäisiä ikkunoita ja kuunnella talon kätkemiä tarinoita, elämän ääniä, ja haaveilla yhdessä, nauraa yhdessä, itkeä yhdessä ja nukahtaa öisin talon hellään syleilyyn tietäen, että talo on seissyt sijoillaan niin tuulet kuin tuiverruksetkin.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Suloinen helmemme

Työhommia tehdessäni putkahtivat nämä vanhat kuvat esiin jostain kansion syövereistä. Muistan sen kuin eilisen päivän. Elettiin kevättä 2008, maa oli sulanut ja sieltä täältä pilkotti jo jokinen vihertävä tupsu. Ilma oli lämmin ja ilta kuulakas. Tunnelma oli ehkäpä hitusen salaperäinen. Luimme paikallislehteä sunnuntai iltana ja kello oli siinä kahdeksan maissa. Ja yht äkkiä tekstit sumenivat silmissäni ja se oli siinä. Pieni nuhruinen kuva ja myynti ilmoitus tuntemattoman kiinteistövälittäjän logoin varustettuna.

Iltapala jäi siltä istumalta odottamaan otollisempaa hetkeä ja kiiruhdimme auton rattiin. Matka oli ehkä elämäni pisimpiin lukeutuva, ilmassa oleva jännittys oli melkein käsinkosketeltavaa ja matka jatkui, jatkui, jatkui ja jatkui.

Hiekkatie jatkui, maisemat vilahtelivat ja ympärillä avautui vehreä maaseutu, vauras, hyvinhoidettu ja elämänmakuinen. Sitten mäen takaa se häämötti. Kiviaita oli vadelmapensaikon peitossa, ajotie pihaan ruohottunut ja kuoppainen. Nousimme varoen autosta ja pidättelimme hengitystä. Se oli siinä, yht äkkiä, viattomana ja aivan kuin sanoen olkaa hyvä - tämä on teidän, olen jo vuosia odottanut. Ikkunaverhot peittivät suuria ikkunoita ja vaikka yritti kiivetä niin sisälle ei nähnyt, ei edes hitusta. Mielikuvitus laukkasi ja kaunokainen sai siivet selkäänsä. Olihan sentään kivijalka ryhdikäs ja suora kuten ajan haurastuttama kattokin. Lasten silmistä näki loisteen ja molemmat sanoivat yhteen ääneen melkein kuin tilauksesta - äiti - jos muutamme tähän niin tavarat on pakattu kahteen tuntiin. Kiinni veti, sydämeni suli viimeistään niihin sanoihin. Soitin siltä istumalta kiinteistövälittäjälle ja kysyin koska pääsisimme kaunokaista tarkemmin katsomaan. Vanha mies ei ollut kovinkaan innostunut ja muutaman päivän kuluttua oli joku tulossa katsomaan. Hiki virtasi oli vain yksi yö aikaa saada käsirahat talo oli saatava. Ja kello seitsemän maanantaiaamun valjettua seisoin itsevarmuutta uhkuen kiinteistövälittäjän ovella vapisevin käsi käsirahat mukanani. Olimme ostaneet talon, ilman että edes olisimme nähneet sen paksujen verhojen kätkemää salaisuutta. Onni oli ottanut meidät syleilyyn ja laitoimme sinä iltana levylautaselle Eini ja kesäyö. Ja siitä alkoi matkamme jota emme ole päivääkään katuneet.

lauantai 14. elokuuta 2010

Tuulessa lehdet lepattaa

Avoimesta ikkunasta kantautuu sateenrummutus. Kosteat puun lehdet kahisevat tuulessa, kukkien terälehdet yrittävät suojautua, mutta turhaan. Sade piiskaa, riepoo ja sitten yht äkkiä vaimenee ja aurinko raottaa sumuverhoa. Meillä on ollut onni saada vettä tänä kesänä. Perennat ovat reheviä, porkkanat mahtavia ja epämääräinen nurmimattomme viheriöi.

Talon päädyssä oli vielä kolme vuotta sitten, tänne muuttaessamme, töröttämässä mahtavia koivujen kantoja, villiintynyt heinä huojui ja sieltä täältä puski esiin sireenin versoja. Pihamaa oli autio, kuusikymmenluvun lopulla loppuuneen koulun polut, puutarhat, kukkapenkit ja kasvimaat olivat kadonneet. Vallalla oli asumattomuuden ja unholan unohduksen henki. Pikkuhiljaa olemme vallanneet talon vierustaa - pala palalta, sentti sentiltä on kitketty ja kiskottu juurakoita pois. Nyt paikalla kohoaa oransseja nauhuksia, unikoita, unikoita, unikoita, päivänliljoja, kurjenmiekkoja, ritarinkannuksia, salkoruusuja, muraatteja ja ties mitä.

Tuon ainukaisen kukkapenkkimme reunustalla oleva polku on vielä ilman pinnoitetta ja vierustalla olevan hernepuukujanteen kivetyksestä nousee tuhansittain ties mitä rikkoja. Tämä kapea alue kuuluu ensi kevään ensimmäisiin työsarkoihin. Joidenkin alueiden vaan pitää antaa olla keskeneräisinä ja totuttautua, niin että yht äkkiä vaan sopiva ratkaisu tupsahtaa kuin itsestään esiin. Ja tämä on juuri sitä keskeneräisyyden tyyssijaa.

Talon sisäänkäynniltä katsottuna samainen penkki näyttää tältä. Talon nurkkaa komistaa Piikkiaralia eli pirunkeppi - siinä se vielä niin viattoman oloisena vartioi pihaan saapuvia, mutta auta armias kun muutama vuosi vierähtää ja koko komeus saa mittaa ja näyttävyyttä itseensä ;)

Uusia salkoruusuja on puhjennut kukkaan. Tällä kertaa viettelevää vaaleutta tummanpuhuvalla keskustalla. Epäilen maan ph:n olevan vinksallaan, koska jokaisen kukkijan värisävy poikkeaa aika tavalla odottamastani.

Ja unikot yllättävät päivä toisensa jälkeen.

Niitä on paksuna reunuksena päivänliljojen katveessa ja joka aamu kattaus on uusiutunut. Tänään saamme nauttia viilentävistä violeteista, huomenna viettelevistä vaaleanpunaisista ja ylihuomenna roihuavista tulen punaisista ja sitten hups on luvassa viatonta valkoista. Joka aamu on kuin avaisi joulukalenterin luukun ja saisi yllättyä.

Koska kukkapenkkejä on vain yksi niin se kiertää koko talon julkisivun, ylettyen myös sisäänkäynnin toiselle puolen.
Vanhat hernepensaat ja tammet sekä vaahterat reunustavat sisäpihaamme ja antavat pienoisen intimiyden tunteen pihamaalla käyskentelijälle.

Villiintynen pihamaan sora ja nurmialueiden reunoja on pikkuhiljaa skarpattu sekä vanhat liuskekivilaatoitukset kaivettu esiin. Hernepensasaidanteen takana on salainen puutarha, joka odottaa vielä esiinmarssiaan. Tiedän sen olevan siellä. Pienestä rakosesta leikkimökin kupeessa voi kurkistaa salaiseen puutarhaan ja jos laittaa hetkeksi silmät kiinni, nuuhkaisee ilmaa niin voi haistaa ruusutunnelin, kärhökujanteen, sormustinkukkakedon, romanttisen rauniopuutarhanpalasen, jonka polkujen reunuksilla voi nähdä ajan hellimän uurnan, kallelleen keikahtaneen ruukun tai maata verhoavien maksaruohojen lomasta pilkistävän koristeornamentin. Polut risteilevät vieden kulkijaa sopukasta toiseen ja lopulta kulkija päätyy ympyrän muotoiselle pikkuaukiolle, jonka yllä on kattona tuoksuvista köynnöksistä rakentuva lehvästö. Aika kutkuttavaa vai mitä?

Etupihalla on ikivanha mänty ja jättiläismäinen kataja, mikä on joskus muinoin päässyt oikein paikallislehteenkin komeilemaan. Etupiha on luonnontilassa kukkapenkkiä lukuunottamatta.

Ja etupihallahan tämäkin asustaa. Suuren männyn kainalossa on likimain yhtä suuri vanha hopeapaju, jonka riippuva lehvästö antaa suojaa kaupunkitipun pesälle.

Eikä kaupunki tipu tiedäkkään kuka vartio sen pesäpuuhia ikkunoiden takana. Toki nyt taitaa olla menoillaan lakisääteinen lepotauko.