Suloinen helmemme

Työhommia tehdessäni putkahtivat nämä vanhat kuvat esiin jostain kansion syövereistä. Muistan sen kuin eilisen päivän. Elettiin kevättä 2008, maa oli sulanut ja sieltä täältä pilkotti jo jokinen vihertävä tupsu. Ilma oli lämmin ja ilta kuulakas. Tunnelma oli ehkäpä hitusen salaperäinen. Luimme paikallislehteä sunnuntai iltana ja kello oli siinä kahdeksan maissa. Ja yht äkkiä tekstit sumenivat silmissäni ja se oli siinä. Pieni nuhruinen kuva ja myynti ilmoitus tuntemattoman kiinteistövälittäjän logoin varustettuna.

Iltapala jäi siltä istumalta odottamaan otollisempaa hetkeä ja kiiruhdimme auton rattiin. Matka oli ehkä elämäni pisimpiin lukeutuva, ilmassa oleva jännittys oli melkein käsinkosketeltavaa ja matka jatkui, jatkui, jatkui ja jatkui.

Hiekkatie jatkui, maisemat vilahtelivat ja ympärillä avautui vehreä maaseutu, vauras, hyvinhoidettu ja elämänmakuinen. Sitten mäen takaa se häämötti. Kiviaita oli vadelmapensaikon peitossa, ajotie pihaan ruohottunut ja kuoppainen. Nousimme varoen autosta ja pidättelimme hengitystä. Se oli siinä, yht äkkiä, viattomana ja aivan kuin sanoen olkaa hyvä - tämä on teidän, olen jo vuosia odottanut. Ikkunaverhot peittivät suuria ikkunoita ja vaikka yritti kiivetä niin sisälle ei nähnyt, ei edes hitusta. Mielikuvitus laukkasi ja kaunokainen sai siivet selkäänsä. Olihan sentään kivijalka ryhdikäs ja suora kuten ajan haurastuttama kattokin. Lasten silmistä näki loisteen ja molemmat sanoivat yhteen ääneen melkein kuin tilauksesta - äiti - jos muutamme tähän niin tavarat on pakattu kahteen tuntiin. Kiinni veti, sydämeni suli viimeistään niihin sanoihin. Soitin siltä istumalta kiinteistövälittäjälle ja kysyin koska pääsisimme kaunokaista tarkemmin katsomaan. Vanha mies ei ollut kovinkaan innostunut ja muutaman päivän kuluttua oli joku tulossa katsomaan. Hiki virtasi oli vain yksi yö aikaa saada käsirahat talo oli saatava. Ja kello seitsemän maanantaiaamun valjettua seisoin itsevarmuutta uhkuen kiinteistövälittäjän ovella vapisevin käsi käsirahat mukanani. Olimme ostaneet talon, ilman että edes olisimme nähneet sen paksujen verhojen kätkemää salaisuutta. Onni oli ottanut meidät syleilyyn ja laitoimme sinä iltana levylautaselle Eini ja kesäyö. Ja siitä alkoi matkamme jota emme ole päivääkään katuneet.