Tuulessa lehdet lepattaa

Avoimesta ikkunasta kantautuu sateenrummutus. Kosteat puun lehdet kahisevat tuulessa, kukkien terälehdet yrittävät suojautua, mutta turhaan. Sade piiskaa, riepoo ja sitten yht äkkiä vaimenee ja aurinko raottaa sumuverhoa. Meillä on ollut onni saada vettä tänä kesänä. Perennat ovat reheviä, porkkanat mahtavia ja epämääräinen nurmimattomme viheriöi.

Talon päädyssä oli vielä kolme vuotta sitten, tänne muuttaessamme, töröttämässä mahtavia koivujen kantoja, villiintynyt heinä huojui ja sieltä täältä puski esiin sireenin versoja. Pihamaa oli autio, kuusikymmenluvun lopulla loppuuneen koulun polut, puutarhat, kukkapenkit ja kasvimaat olivat kadonneet. Vallalla oli asumattomuuden ja unholan unohduksen henki. Pikkuhiljaa olemme vallanneet talon vierustaa - pala palalta, sentti sentiltä on kitketty ja kiskottu juurakoita pois. Nyt paikalla kohoaa oransseja nauhuksia, unikoita, unikoita, unikoita, päivänliljoja, kurjenmiekkoja, ritarinkannuksia, salkoruusuja, muraatteja ja ties mitä.

Tuon ainukaisen kukkapenkkimme reunustalla oleva polku on vielä ilman pinnoitetta ja vierustalla olevan hernepuukujanteen kivetyksestä nousee tuhansittain ties mitä rikkoja. Tämä kapea alue kuuluu ensi kevään ensimmäisiin työsarkoihin. Joidenkin alueiden vaan pitää antaa olla keskeneräisinä ja totuttautua, niin että yht äkkiä vaan sopiva ratkaisu tupsahtaa kuin itsestään esiin. Ja tämä on juuri sitä keskeneräisyyden tyyssijaa.

Talon sisäänkäynniltä katsottuna samainen penkki näyttää tältä. Talon nurkkaa komistaa Piikkiaralia eli pirunkeppi - siinä se vielä niin viattoman oloisena vartioi pihaan saapuvia, mutta auta armias kun muutama vuosi vierähtää ja koko komeus saa mittaa ja näyttävyyttä itseensä ;)

Uusia salkoruusuja on puhjennut kukkaan. Tällä kertaa viettelevää vaaleutta tummanpuhuvalla keskustalla. Epäilen maan ph:n olevan vinksallaan, koska jokaisen kukkijan värisävy poikkeaa aika tavalla odottamastani.

Ja unikot yllättävät päivä toisensa jälkeen.

Niitä on paksuna reunuksena päivänliljojen katveessa ja joka aamu kattaus on uusiutunut. Tänään saamme nauttia viilentävistä violeteista, huomenna viettelevistä vaaleanpunaisista ja ylihuomenna roihuavista tulen punaisista ja sitten hups on luvassa viatonta valkoista. Joka aamu on kuin avaisi joulukalenterin luukun ja saisi yllättyä.

Koska kukkapenkkejä on vain yksi niin se kiertää koko talon julkisivun, ylettyen myös sisäänkäynnin toiselle puolen.
Vanhat hernepensaat ja tammet sekä vaahterat reunustavat sisäpihaamme ja antavat pienoisen intimiyden tunteen pihamaalla käyskentelijälle.

Villiintynen pihamaan sora ja nurmialueiden reunoja on pikkuhiljaa skarpattu sekä vanhat liuskekivilaatoitukset kaivettu esiin. Hernepensasaidanteen takana on salainen puutarha, joka odottaa vielä esiinmarssiaan. Tiedän sen olevan siellä. Pienestä rakosesta leikkimökin kupeessa voi kurkistaa salaiseen puutarhaan ja jos laittaa hetkeksi silmät kiinni, nuuhkaisee ilmaa niin voi haistaa ruusutunnelin, kärhökujanteen, sormustinkukkakedon, romanttisen rauniopuutarhanpalasen, jonka polkujen reunuksilla voi nähdä ajan hellimän uurnan, kallelleen keikahtaneen ruukun tai maata verhoavien maksaruohojen lomasta pilkistävän koristeornamentin. Polut risteilevät vieden kulkijaa sopukasta toiseen ja lopulta kulkija päätyy ympyrän muotoiselle pikkuaukiolle, jonka yllä on kattona tuoksuvista köynnöksistä rakentuva lehvästö. Aika kutkuttavaa vai mitä?

Etupihalla on ikivanha mänty ja jättiläismäinen kataja, mikä on joskus muinoin päässyt oikein paikallislehteenkin komeilemaan. Etupiha on luonnontilassa kukkapenkkiä lukuunottamatta.

Ja etupihallahan tämäkin asustaa. Suuren männyn kainalossa on likimain yhtä suuri vanha hopeapaju, jonka riippuva lehvästö antaa suojaa kaupunkitipun pesälle.

Eikä kaupunki tipu tiedäkkään kuka vartio sen pesäpuuhia ikkunoiden takana. Toki nyt taitaa olla menoillaan lakisääteinen lepotauko.