sunnuntai 15. elokuuta 2010

Suloinen helmemme

Työhommia tehdessäni putkahtivat nämä vanhat kuvat esiin jostain kansion syövereistä. Muistan sen kuin eilisen päivän. Elettiin kevättä 2008, maa oli sulanut ja sieltä täältä pilkotti jo jokinen vihertävä tupsu. Ilma oli lämmin ja ilta kuulakas. Tunnelma oli ehkäpä hitusen salaperäinen. Luimme paikallislehteä sunnuntai iltana ja kello oli siinä kahdeksan maissa. Ja yht äkkiä tekstit sumenivat silmissäni ja se oli siinä. Pieni nuhruinen kuva ja myynti ilmoitus tuntemattoman kiinteistövälittäjän logoin varustettuna.

Iltapala jäi siltä istumalta odottamaan otollisempaa hetkeä ja kiiruhdimme auton rattiin. Matka oli ehkä elämäni pisimpiin lukeutuva, ilmassa oleva jännittys oli melkein käsinkosketeltavaa ja matka jatkui, jatkui, jatkui ja jatkui.

Hiekkatie jatkui, maisemat vilahtelivat ja ympärillä avautui vehreä maaseutu, vauras, hyvinhoidettu ja elämänmakuinen. Sitten mäen takaa se häämötti. Kiviaita oli vadelmapensaikon peitossa, ajotie pihaan ruohottunut ja kuoppainen. Nousimme varoen autosta ja pidättelimme hengitystä. Se oli siinä, yht äkkiä, viattomana ja aivan kuin sanoen olkaa hyvä - tämä on teidän, olen jo vuosia odottanut. Ikkunaverhot peittivät suuria ikkunoita ja vaikka yritti kiivetä niin sisälle ei nähnyt, ei edes hitusta. Mielikuvitus laukkasi ja kaunokainen sai siivet selkäänsä. Olihan sentään kivijalka ryhdikäs ja suora kuten ajan haurastuttama kattokin. Lasten silmistä näki loisteen ja molemmat sanoivat yhteen ääneen melkein kuin tilauksesta - äiti - jos muutamme tähän niin tavarat on pakattu kahteen tuntiin. Kiinni veti, sydämeni suli viimeistään niihin sanoihin. Soitin siltä istumalta kiinteistövälittäjälle ja kysyin koska pääsisimme kaunokaista tarkemmin katsomaan. Vanha mies ei ollut kovinkaan innostunut ja muutaman päivän kuluttua oli joku tulossa katsomaan. Hiki virtasi oli vain yksi yö aikaa saada käsirahat talo oli saatava. Ja kello seitsemän maanantaiaamun valjettua seisoin itsevarmuutta uhkuen kiinteistövälittäjän ovella vapisevin käsi käsirahat mukanani. Olimme ostaneet talon, ilman että edes olisimme nähneet sen paksujen verhojen kätkemää salaisuutta. Onni oli ottanut meidät syleilyyn ja laitoimme sinä iltana levylautaselle Eini ja kesäyö. Ja siitä alkoi matkamme jota emme ole päivääkään katuneet.

12 kommenttia:

  1. Jessus aika rohkeeta.Suuri pessimisti nostaa päätään ja kysyy kuin hitossa uskalsitte?Kyllä minäkin tunteella mutta järki sanois ei ennen kunnon tarkastuksia.Jos se olis ollu suuri homepesä.Anyway teillä on ilmeisesti ollut onni matkassa jos kaikki menny hyvin ilman yllätyksiä.Talo oli ilmeisestikkin tarkoitettu juuri teille.Saako kysyä että asuitteko vanhastaa alueilla vai muutitteko ihan muualta ja hommasitte uudet työpaikat jne.
    Ihana tarina taas melkein tippa linssissä,tää on näitä tarinoita kuinka ollaan rohkeita uusitaan elämä ja ollaan superonnellisia paitsi te ette vaihtanut maata.

    VastaaPoista
  2. Nostalgiaa!
    Ihanaa löytää vanhoja valokuvia - ne vievät niin nopeasti menneeseen...tarinoihin...elettyyn elämään.
    Kyllä sen tietää heti, mikä on oma talo - ihan samoin kuin miehen valinta. Sen vaan tietää heti koko kehollaan.
    Hienoa, että on vanhoja valokuvia. Niistä näkee myös konkreeettisesti, mitä on saatu aikaan. Teillä paljon ja nopaesti! Se on palkitsevaa.

    VastaaPoista
  3. Upea talo teillä ja rohkeasti hankittu. Meidän vastaava odottaa jossakin ja etsimme sitä kuumeisesti. Vielä ei ole esiin tullut, vaikka olemme katsastaneet jo monia monia. Mielenkiintoiseen blogiisi löysin sattumalta ja jään lukijaksesi. Mukavaa kesäpäivää pottageriin :)

    VastaaPoista
  4. Wau kuinka rohkeaa teiltä! upea talo on!!

    VastaaPoista
  5. UPEA TALO . ..ja jotenkin tuttu??? Elämä on seikkailua ja rohkeaa päätöstänne voi vain kunnioittaa.

    VastaaPoista
  6. Usein luottamus palkitaan ja kannattaa olla hitusen vaikka uhkarohkea - aina voi palata, kun on kyse vain rahasta ja materiasta, onnittelut vielä rohkeasta askeleestasi:)

    VastaaPoista
  7. Hieno päätös, upean talon saitte! Niin tuttua meillekkin äkkinäiset päätökset :) Rohkea rokan syö!

    VastaaPoista
  8. Joskus sen vain tietää... Talo ja oikeat ihmiset kohtasivat.

    VastaaPoista
  9. Minua alkoi ihan itkettää, kun luin tämän. Muistan myös miten innoissani olin, kun kerroit tästä blogissa ekan kerran. Jotain samaa olis siinä, kun minä tulin tänne ensimmäisen kerran. Muistan halanneeni suuren pihdan runkoa ja ajatelleeni, että minun puuni, minun taloni!

    VastaaPoista
  10. Herranjee mikä kertomus ja mikä talo. Aivan ihanuus. Muutama postaus on jäänyt väliin laiskuuden vuoksi, mutta nyt kävin lukaisemassa ja korjaamassa vahingon :) Mitään erikseen nostamatta esiin tai korostamatta - kauniita sisä- että ulkokuvia, todella kauniita.

    VastaaPoista
  11. Olipas mukava kertomus :) Rohkeita olette!! Upea talo!!

    VastaaPoista
  12. Ihanat postaukset !!!
    Sen vaan tietää, kun kohtaa oikean asunnon... ja kaikki järjestyy ihmeellisesti... : )

    VastaaPoista