sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Kosken kuohuja ja kauniita kuvajaisia


Oi retkeilyn autuutta =) Aamukahvipöydässä päätimme pakata koiruuden autoon ja lähteä aamulenkille läheisen kosken upeisiin tunnelmiin. Koskemme on erityinen koski. Sen historia juontaa keskiajan alkuun 1200-1300-lukujen taitteeseen. Se on nähnyt niin kuninkaankartanon vaikutukset, toiminut tullimyllynä, sen rannoilla on ollut vesisaha ja ties mitä. Nykyinen mylly on rakennettu 1805 ja sen toiminta loppui vasta 1962, siis samoihin aikoihin kun meidän kansakoulu lakkautettiin. Kylänraittiimme on täynnä historian havinaa.

Kosken putouskorkeus on huimat 17m ja sen rannoilla voi nähdä tikkoja, koskikaroja, saukkoja ja neitokorentoja. Tänäänkin kun retkeilimme kohti yläjuoksua, koskikara hyppelehti utelialta katseilta piiloon jääkuoren lomaan. Täällä kosken kuohut täyttävät äänimaailman, ilma on kosteaa ja virtaavan veden tuoksu leijailee voimakkaana. Alajuoksulla kosken kohinat vaimenevat ja kellertävä vesi saa peilityynelle pinnalleen tervaleppien kuvajaiset. Kohti yläjuoksua ja kohinaa mentäessä rannan puut verhoutuvat suoranaiseen talviturkkiin. Pärskeet ja vesihöyryt ovat tehneet sellaiset lumipeitteet puiden oksille, että tunnelma on kuin jossain pohjoisessa, vaikka lähimetsän puut ovatkin sitten jo lähes lumettomia. Koiruuden kuono keikkui nenämusiikkia haistellen, häntä heilui ja katse oli terhakka. Täällähän oli aivan uudet tuoksut huumaamassa ja tutkimusmatka oli alkanut.










Nämä komeiden vesistöjen tyyssijat, jokien ja järvien rikastama kotiseutumme on historian aikana toiminut monen ruukin kotisijana. Vesistöt ovat toimineet kulkureittinä suoraan merelle ja koskien kuohuista on saatu tarvittavaa energiaa myllyjen ja kojeiden pyörittämiseen. Täällä on myös nähtävissä vanhoille ruukkialueille tunnusomaisia rakennusmateriaaleja. Masuunijätteistä työstettyjä slagitiiliä. Näissä tiilissä on aina jotakin ihmeellisen ihanaa. Tuntuu kuin näissä tiilissä kimaltaisi miljoonat turkoosi ja krysokolla kiteet. Selviä rakennusten kätkemiä korukiviä =) Merkkejä vuosien takaa.


lauantai 25. tammikuuta 2014

Vapaana vellova meri


Tuttu rantahiekka oli aivan valkoinen. Höytyvälumi oli saapunut tännekin =) Lähdimme aamutuimaan ajelemaan kohti merta. Jotenkin minulla oli aavistus, sellainen kummallinen tunne, että meri olisi vielä auki. Lähdimme siis etsimään valtoimenaan vellovaa merivettä.

Lähitienoon lahdet olivat jo jonkin aikaa sitten saaneet jääkuoren peitteekseen ja tänään piti ajaa hitusen pidemmälle. Matka kohti Bromarvia oli alkanut. Mutkittelevan ja polveilevan tien varressa olevat lahdenpoukamat parveilivat pilkkijöitä, sää oli kaunis vaikkei aurinkoa näkynytkään missään. Tuttu tie vei, maisemat vaihtuivat ja lopulta pyörät pyörivät kohti rakasta hiekkarantaa.

Täällä oli niin monena kesänä upotettu varpaat pehmeään hiekkaan, oli luettu filtillä puutarhalehtiä ja annettu auringon lämmittää varpaita. Mutta syksyisin ja talvisin ranta on aivan autio, täynnä syvää rauhaa. Vain mereltä puhaltava tuuli on seurana ja silmänkantamattomiin näkyvä vapaana vellova meri.

Aavistukseni osui oikeaan. Jo hyvissä ajoin lähestyessämme rantaa puiden välistä pilkotti tummanpuhuva ja tyven meren pinta. Rannalla tuuli sai muutoin lämpimän ilman tuntumaan hyytävältä. Ilma oli raikasta. Meri ja taivas muodostivat sinisenharmaana läikehtivän kokonaisuuden, kameran tähtäimen läpi ei erottanut horisonttiviivaa. Tunnelma oli harras ja rauhallinen. Yritimme kivuta muutaman metrin päässä rannasta olevalle kivelle, josta olisi näkymä avautunut hitusen lähempää. Mutta ensimmäinen askel jäälle jo vajotti ja kivelle kipuaminen osottautui turhaksi haaveeksi. Ei auttanut siis muu kuin nauttia upeana eteen avautuvasta näkymästä rannan suojista. Voi veljet miten sielu lepää tällaisen maiseman äärellä. Meri on tainnut tehdä joskus pesän sydämeen ja siellä se näyttää tiiviisti pysyvän =)

id-hernepensaskujanne












perjantai 24. tammikuuta 2014

Petäjien suojissa on koti meillä =)

Mittakaavassa on lumoa, ripaus surrealismia. Meidän tontti huokuu ajan havinaa. Petäjät nousevat taivaisiin hipoen pumpulisia pilviä. Näiden jättiläisten juurella on kottikärryjen pesä. Pikkuinen metsikkö kätkee uumeniinsa suoranaisen tikkayhteisön. Monen puun runko on koloja täyteen ja alinomainen koputtelu kantautuu tuvan rapuille saakka. Täällä pikkuisen metsikön reunalla on myös meidän ylätalo, kansakoulun vanha keittola ja opettajien sekä keittäjien huoneistot. Täältä kulkee myös polku saunalle. Saunan tupa on toiminut aivan koulun alkutaipaleilla ruokalana. Vuosien saatossa olemme raivanneet saunaa näkyviin villiintyneiden vaahteroiden ja ryteikköjen seasta. Pikkuinen saunamme lämpiää vain kesäisin, mutta silloin siellä on tunnelma aivan sanoinkuvaamaton. Tuntuu kuin aika pysähtyisi aivan tyystiin. Huokaus =)


Kun kipuaa ylätalon rappusille voi vuorostaan nähdä pihaamme vartioivan ikivanhan käkkyrämännyn sekä katajan, joka on komeutensa ansiosta joskus päässyt myös tämän peräkylän omaan lehteen. Tällä pihalla on vuosien varrella varttunut monet kyläläiset, täällä on pelattu pesäpalloa, järjestetty yhteislaulutilaisuuksia, on ollut kerhoja ja ties mitä. Pihamaan käkkyrämännyn harteilla on siis sata salaisuutta tai ehkäpä tuhat. Sen tukevat oksastot toimivat myös pihamaan pikkulintujen ja oravien levähdyspaikkana. Täältä ylätalon nurkista voi nähdä myös hernepensasaidanteen ja tulevan muotopuutarhamme.


Kun yläpihalta laskeudutaan loivasti viettävää rinnettä alas, lähelle keittiön sisäänkäyntiämme, voi vuorostaan nähdä kanitarhan, josta kevään tullen puhkeaa meidän taimikasvattamomme. Ehkäpä keväällä verhoamme tämän tarhan lämpöä pitäväksi kasvihuoneeksi. No sitä pitää tutkia kevään saapuessa ja tuumailla asiaa vielä tarkemmin =) Täältä näkyy myös ylätalollemme, mikä uinuu autiona pikkumetsän siimeksessä.


id_hernepensaskujanne

Ja tällaiselta potagerimme näyttää tieltä päin katsottuna. Kiviaita on aivan tiessä kiinni. Hentoinen pakkaslumi on kuoruttanut kiviaidan kauniisti, aivan kuin keskikäytävää reunustavat luumu- ja kirsikkapuutkin. Meillä on koko päivän ollut -12°C pakkasta ja hentoja lumihiutaleita on pikkuhiljaa leijaillut. Aurinko on hellinyt maisemaa ja lämmittänyt poskia kylmässä ulkoilmassa. Selvästikin olemme menossa kohti kevättä ja ilmassa on suurta odotuksen tuntua =) Työhuoneen pöydällä syreeninoksa puskee ilmoille jo suloisia pikku lehtiään ja latva-artisokan siemenet muhivat lämpöisessä mullassa.



maanantai 20. tammikuuta 2014

Kylvöksiä


Mikään ei voisikaan olla suloisempaa kuin upottaa sormet multapussin syvyyksiin. Eilen ostin kevääntulon ensimmäisen kylvömultasäkin ja toin sen tuvan lämpöön. Pistin yötä vasten suuret latva-artisokan siemenet likoamaan haaleaan veteen ja kaivoin esiin pienet turveruukut. Meillä on nimittäin kasvanut muutama kesä sitten latva-artisokka ja sen kasvutavan vantteruus, kukkien lumo ja aistikkuus tekivät ikuiset muistijäljet sieluni sopukoihin. Tänä vuonna olen päättänyt kasvattaa monta monituista artisokkaa. Edellisten artisokkien annettiin rauhassa kukkia ja kukkien kuihtua. Artisokat olivat puutarhamme esteettistä herkuttelua ja silmäruokaa. Tälläkään kertaa en niinkään himoitse tuota herkkua niinkään ruokapöytään vaan pikemminkin potagerin koristukseksi.

Mitä suurempia siemenet ovat niin ne hyötyvät liottamisesta ennen kylvöä. Toinen mahdollisuus nopeuttaa itämistä on siementen kevyt fiilaaminen esim kynsifiilalla. Tällä kertaa tyydyin vain liottamiseen. Kohta meillä on siis pienen pieniä artisokan taimia =) Näiden itämisprosentti on kehnohkon lainen, joten kylvöjä on syytä tehdä parin pussukan verran.


lauantai 18. tammikuuta 2014

Latva-artisokan makuisia haaveita


Auringonvalo, sädehtivä valkeus antaa lupauksensa siitä, että kevääseen ei ole enää pitkä matka. Haaveilen latva-artisokan siementen kylvämisestä, iiristen juurakoiden tilaamisesta ja käsien upottamisesta lämpöiseen multaan. Haaveilen potagerin ja uuden muotopuutarhan välitilan muotoutumisesta, uusista kylvöksistä ja kevään huumasta. Odotan niin, että sinikatanat ovat villisti kylväytyneet ja vallanneet tilaa itselleen. Odotan punahattuarmeijan ilmestymistä potagerin keskikäytävälle. Tulethan kevät pian - meillä on sinua jo niin ikävä =)

Yksinäinen mansikantaimi pilkisti tänään potagerin mansikkaruudusta, hentoisen lumiharson alta. Meillä on keväällä luvassa mansikan rönsyjen levittämistä. Iisoppi aidanteen rakentamista välitilan ja pellon väliin. Luin tänään vanhoja Viherpiha lehtiä ja haaveilin salaa siitä miltä meidän puutarha näyttääkään 30 vuoden päästä =) Lehdessä oli nimittäin ihanan runsaita vanhoja puutarhoja, suuria reheviä kasvustoja, salaisia polkuja ja kaikkea ihanaa.






perjantai 17. tammikuuta 2014

Fragile - huh mikä paketti


Eilen posteljooni oli kuljettanut postilaatikkoon saapumisilmoituksen. Ilmoituksessa ei lukenut sanallakaan mitä paketissa olisi saati mistä se on lähetetty. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin takaisin kylille lähtö. Meiltä on lähimpään postiin matkaa 13 kilometriä, mutta uteliaisuus vei voiton. Itseasiassa odotin postista H&M:ltä tilattuja sohvatyynyjä. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Saavuin lähetyslappusen kanssa postin tiskille ja odotellessani virkailijaa silmäilin jo kuumeisesti H&M:n pakettia, mitä ei kuitenkaan hyllyissä näkynyt. Sitten virkailija pyysi sähköisen allekirjoitukseni ja lähti jonnekin sivummalle. Seuraavassa hetkessä kuulin jonkinlaisten vaunujen ääntä. Virhailija raahasi vaunussaan melkoisen valtaisaa pahvilaatikkoa, jonka kylkiin oli liimattu Fragile tarroja. Ja siinä samassa hetkessä minulla välähti. En ollut tätä pakettia nimittäin postinkautta saapuvaksi odottanut. Luulin hänen kuninkaallisuutensa saapuvan rekalla suoraan kotiin. No siinä se paketti nyt oli edessäni, enkä tiennyt edes miten saisin paketista kunnon otteen. No lopulta kun paketti oli saatu ovista ulos niin oli edessä toinen pulma. Paketti ei mahtunut auton sivuovista sisään. Ei muuta kuin takapenkkejä kaatamaan ja toivomaan, että se mahtuisi takakontin luukusta sisään. Huh hikeä ja punnertamista.

Lopulta paketti oli turvallisesti työhuoneessa. Kuvaan piti laittaa oikein tuoli mittakaavan hahmottamiseksi. Paketista paljastui ensin styroksia, sitten enemmän styroksia, kuplamuovia ja lopulta se oli siinä. Nimittäin ihka oikea englantilainen raparperi huuppa. Ruukun pinnassa näkyi sormien jättämät uurteet. Se oli käsin dreijattu kaunis huuppa, jonka kylkeen oli painettu soma leima. Tämä on kuin jättiläismäinen vanha sokerikko nuppikansineen, mutta ilma pohjaa. Tuskin maltan odottaa, että tämä pääsee komeilemaan meidän potageriin. Näitä vaan armotta tarvittaisiin lisää. Mutta josko pikkuhiljaa meille kerääntyisi oma raparperi forcer kokoelma.



torstai 16. tammikuuta 2014

Kattomaalaus, pönttöuuni ja ruusutapetit


Eilen taisin lupailla postausta meidän kodin lämpöpattereista, 113 vuotta vanhoista pönttöuuneista. Kun me aikoinaan 11.5.2008 saavuimme ensikertaa katsahtamaan uutta kotiamme, matka uuden kodin salaisuuksiin alkoi juurikin tästä huoneesta. Tämä on vanhimmaisen valtakuntaa. Tummanpuhuvat ruusutapetit ja ylväänä nurkassa kohoava reilu kolmimetrinen pönttönuuni luovat huoneeseen aivan omanlaisensa tunnelman. Talvisin tämä pönttöuuni lämpiää vähintään kerran päivässä. Jos oikein viima ujeltaa nurkissa niin silloin on syytä pistä tulet pesään aamuin ja illoin. 

Vanhimmaisen huoneessa on myös komea koko katon peittävä kattomaalaus. Keskellä kattoa on jättiläismäinen valkoinen ympyrä, jota kiertää kultaiset pienet lehdykät. Vanhimmat lukijat taitavat muistaakkin kun olen aiemminkin kertonut talomme historiaa ja sitä miten tätä asusti vanha maalarimestari meitä ennen. Huoneisiin on selvästikin rakkaudella valittu upeat materiaalit ja kattomaalaukset on toteutettu todella hienosti. Meidän kylällä muistakin taloista löytyy vastaavia kattomaalauksia. Muuttaessamme tänne vanhimmainen oli vasta 12 vuotias ja superinnostunut ritareista ja keskiajasta. Määrätietoisesti hän ilmoitti heti huoneeseen astuessaan, että se on sitten hänen ja näin huone löysi asukkinsa =)




keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Pönttöuunien lämmössä

Oi kuu oi kuu. kuu on kummallise oloinen. Se on ruusunpunainen ja piileksii väliin pilviverhojen raosta. Se noudee metsänrajan takaa kurkistelemaan. Pakkanen paukkuu edelleen nurkissa, mutta tänään meillä on jo aavistuksen lämpimämpää. Eilisiltana eristettiin isoon saliin tuvasta johtava ovi. Vedettiin ovi suorastaan kiinni liimateipeillä ja käväisin naulaamassa salin puolelle ovea vasten suuren suuren huovan. Meillä kun tuo iso sali päästetään talvisin aivan kylmäksi ja siellä on pakkasta melkein kuin ulkosalla. Samoin muksut ovat vetäneet paksut valuvat verhot öisin ikkunoiden eteen eristämään ikkunaruutujen hohkaamaa kylmyyttä. Aikaisempina talvina ei näin radikaaleihin menettelyihin ole tarvinnut edes ryhtyä. Taidankin tehdä joku päivä postauksen meidän pönttöuuneista. Ne painavat nimittäin tällä hetkellä pitkää päivää =) . 113 vuotta ne ovat uskollisesti tätä taloa lämmittäneet ja pitäneet poskiaan suloisen lämpimänä talvesta toiseen.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Kuu kumottaa ja nurkissa paukkuu


Kuu kumottaa taivaalla, pakkanen kiristyy ja kylmyys tunkeutuu sisälle. Ajelin tänään kotia kohti ja aurinko oli laskemaisillaan. Pakkanen kiristyi kiristymistään ja yht äkkiä maiseman verhosi hämyinen sumu. Talven ihmeet ovat saapuneet vihdoinkin etelään. Mutta tämä pakkanen ja talventulo on poikkeuksellinen monessakin mielessä. Ensimmäistä kertaa pakkanen suorastaan tunkeutuu sisätiloihin. Pönttöuunien posket hohkaavat lämpöään, mutta huushollin lämpö ei tahdo kivuta kahdenkymmenen yli sitten millään. Hrrrrrrr. Meillä on kylmä. Tänä yönä pitää laittaa vesi tippumaan, jottei putkisto jäädy yön aikana. Vanha talo tekee temppujaan ja nyt pitää olla tarkkana. Iltaa vasten pistetään vielä tuli puuhellaan ja nukkumatin maille kömpiessä pitää pistää villasukat visusti jalkaan =) Mutta oi miten siitäkin huolimatta rakastan maalla asumista ja tätä meidän vanhaa kansakoulua. Se on vähän niin kuin Pikku Prinssi sanoi - asiat joiden eteen pitää nähdä vaivaa, niistä tulee tärkeitä ja merkityksellisiä. Jotain samaa liittyy talovanhuksiin ja puutarhanhoitoon.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Sunnuntain herkkuhetkiä


Se oli sitten vaihteeksi leipomussunnuntai. Jotenkin teki niin vietävästi jotain herkkuja mieli ja heräilin jo tovia aikaisemmin kuin muut. Ehdin aamutuimaan tehdä sokeritaikinan vetäytymään. Meillä on koko porukalla sellainen makeannälkä ongelma. Nimittäin herkut vetävät tämän tästä armottomasti puoleensa ja nyt meillä on yhteistuumin tehty päätös, ettei iltaisin ajella kylille herkkuja hakemaan. Herkut on loihdittava niistä aineksista kuin kotoa kulloinkin löytyy. Tänään siis päädyimme kesäisen raparperimarenkipiirakan sijasta omena-mustikkamarenkipiirakkaan. Huh miten pitkä nimi tuo onkaan =)

Omena-mustikkamarenkipiiras sisältää kolme reseptiä. Ensin pitää valmistaa sokeritaikina. Sokeritaikina on helppo ja nopea valmistaa, sillä siinä sekoitetaan kuivataineet keskenään, nypitään niihin voi ja sekoitetaan joukkoon kananmunat. Taikina saa tämän jälkeen vetäytyä vaikkapa tunnin jääkaapissa. Tällä välin ehtii juuri sopivasti valmistamaan täytteeksi tulevan kiisselin. Kiisseli saa olla erittäin tuhtia, jotta se pysyy kasassa piirakkaa leikattaessa. Piiraspohja paistetaan uunissa 200°C 15 min. Valmiiseen piirakkapohjaan kumotaan kiisseli ja päälle levitetään marenki ja marenki ruskistetaan kauniiksi uunissa. Ja avot. Siinä se sitten olisi, raparperia miedompi ja pehmeämpi talvipiiras. Ei lainkaan huonompaa kera kupposen mustaa kahvia.




id_hernepensaskujanne



lauantai 11. tammikuuta 2014

Hänen harmautensa...

Tänne se sitten jälleen tänään saapui. Nimittäin hentoinen valkeus on ympäröinyt meidät. Olin tänään töissä ja katselin ikkunasta kesken kokouksen kuinka lumihiutaleita leijaili väliin kovemmin väliin hiljaisemmin. Kaupungilla oli melkein maa jo lumen peitossa päivän sateen jälkeen. Meillä 35 kilometriä etelämpänä, lämpimän meritulen hyväilyssä oli vain pikkuisen lunta. Mutta sekin valaisee kivasti pimeitä päiviä. Meillä meri tyrskyää vielä avoimena ja toimii melkoisena lämpöpatterina, joten saamme vielä nautiskella kohtuullisen lämpöisästä talvisäästä.

Tänään kävin myös hankkimassa meille kauan kaivatun uuden sohvan. Aivan tuiki tavallisen. Olimme kauan haaveilleet uudesta sohvasta ja alunperin ajatuksena oli hankkia se vanhantavaran kaupasta, mutta koskaan ei tuntunut ehtivän katselmuskierrokselle. Päädyimme tavalliseen mustanharmaaseen Askon sohvaan. Se saapuu kolmen viikon kuluttua, joten pitänee pistää luureihin herkkumusiikit soimaan ja surffailla iltapuuhteeksi muutamia sohvatyynyjä hänen harmautensa höysteeksi. Ehkäpä seuraavalla sohvakierroksella päädymme sitten sinne vanhantavaran kauppaan =)






perjantai 10. tammikuuta 2014

Kuihtuuu....


Oikeastaan mikään ei ole niin kaunista kuin kuhtuvien kukkien estetiikka. Niissä on jotain kovin romanttista, kauniin kaihoisaa, jotain haurasta ja ohimenevää. Kuihtuvien kukkien äärellä voi suorastaan hetkeksi hiljentyä ja tuntea kuinka aika virtaa. Luin vastikään jännittävän lehtiartikkelin Pariisilaisesta huoneistosta, joka oli ajautunut perikunnalle. Huoneistossa oli asustanut hieno lady ja maksanut vuokrat aina kuolemaansa saakka. Jännittävä asiasta teki se, että huoneistossa ei ollut kukaan käynyt sitten vuoden 1943 ja huoneistossa oli mm. täytetty strutsi ja ties mitä aikansa erikoisuuksia. Hämmentävää ja kiinnostavaa, aivan kuin kuihtuneiden kukkien kertomat tarinat.